Sivujuoni 2.2.

Sosiaalinen media valtaa jatkuvasti enemmän alaa, joten pitäisiköhän tutkijoiden vallata sosiaalinen media. Itselläni on Facebook-tili henkilökohtaista viestintääni varten ja tämä blogi, jossa voin kirjoittaa omista kiinnostuksen kohteistani ja tutkimuksestani. Työni kautta olen toiminut myös yrityksen nimissä Twitterissä ja Facebookissa. On tullut käytettyä myös Spotifya ja vierailtua Pinterestissä sekä tumblr.- ja Youtube-sivustoilla sekä lukuisissa blogeissa, erityisesti Bloggerissa ja WordPressissa. Ehkä Academia.edu olisi vielä valloitettava.

Jäinkin kaiken sosiaalisen median käytön keskellä pohtimaan, kuinka sosiaalisen median voi nykyään rajata selkeästi – usein sitä on yritetty, mutta hankalaa se on, sillä monissa verkkojulkaisuissa on useita sosiaalisen median perustyökaluja, esimerkiksi kommentointimahdollisuus. Ovatko nekin siis osa sosiaalista mediaa, kun lukija voi jättää kommentin, jakaa julkaisun tai tykätä siitä välittömästi? Toki perinteisissä paperijulkaisuissakin voi kommentoida kirjoittamalla mielipiteestään julkaisun verkkosivujen kommenttipalstalle tai vastineen itse lehteen. Onko siis lopulta olemassa epäsosiaalista mediaa? Sosiaalinen media mielletään jatkuvasti muuttuvaksi, interaktiiviseksi verkkorakenteiseksi ympäristöksi, nopeammaksi kuin perinteisemmät julkaisukanavat, mutta näihin ominaisuuksiin liittyy usein myös häviävyys ja hetkellisyys. Onko se hyvä vai huono asia?

Sivujuoni 2.1.

Sosiaalinen media on helppo ja samalla hankala alusta rakentaa ammatillista julkista identiteettiä. Monet menestystarinat, omat yrityksen ja uuden elämänpolut, ovat ponnistaneet somen pohjalta, joten paljon hyvää siinä on oltava - tämäkin blogi on perustettu innostuksesta käsittelemiini aiheisiin, muttei se poissulje sitä, etteikö kirjoittajasta muodostuisi jonkinlainen ammatillinen henkilökuva.  Päinvastoin, se saattaa hyvinkin muokata ja vahvistaa sitä.

Ammatillinen julkinen verkkoidentiteetti ei ole työroolin ilmentämistä osana yrityksen tai yhdistyksen kokonaiskuvaa tai yksityistä verkkoidentiteettiä. Se on Tuija Aallon ja Marylka Yoe Uusisaaren (2010) mukaan  henkilöbrändi, joka muodostetaan jatkuvalla ja tavoitteellisella työllä. Se vaatii käytännössä neljää asiaa: tieto- ja viestintätekniikan hallintaa, viestintäosaamista, asiantuntijuutensa jakamista ja toisten huomioimista.

Mielestäni nämä asiat voisi summata lopulta verkostoitumiseksi interaktiivisessa mediassa. Verkostoituminen on päivän sana ja ehkä huomisenkin – niin on tosin ollut työmarkkinoilla ennen trendisanastoakin. Tämän päätarkoitteen tavoittelu ei saata sen osatavoitteita yhtään huonompaan valoon. Lähes jokaisessa työssä kohtaa tietoteknisten vaatimusten joukon, joten jos esimerkiksi bloggaamalla saa kirjoittamisen ilon lisäksi uusia tai kehittää vanhoja taitoja, on se kannattavaa. Toisaalta seuraamalla toisten blogeja, uutisia ja kommentteja näkee uusia keinoja ja tapoja hyödyntää alustaa, jota itsekin käyttää. Näitä samoja taitoja voi hyödyntää vielä muissakin verkon tai ylipäänsä laitteiston hallintaa vaativissa tehtävissä. Samalla pysyy myös ajantasalla toisten saman alan toimijoiden työstä ja pääsee jakamaan näkemyksiään, mikä on varmasti kaikista suurimpia hyötyjä. 

Blogit aiheuttavat kuitenkin myös huolenaiheita. Kun julkaisee jotain avoimessa blogissa, on se kaikkien luettavana ja jaettavana. Kukaan ei voi taata tekijänoikeuksien säilymistä kirjoittajalla, kun tekstejä ilmestyy verkkoon huimaa tahtia. Julkaisemista on siis tarkoin harkittavaa, mutta se on blogin pitämisen edellytys ja osa sen viehätystä. Tätä haittapuolta ei siis voi suoranaisesti laskea henkilöbrändin luomisen negatiiviseksi seikaksi.

Monet ovat ratkaisseet työroolin, yksityisen verkkoidentiteetin ja henkilöbrändin erottelun käyttämällä useita eri verkkoidentiteettejä, mikä on varmasti toimiva ratkaisu, jos haluaa blogata oman tutkimuksensa lisäksi myös aivan täysin henkilökohtaisista asioista tai harrastuksista. Toisaalta voi miettiä, voiko näitä identiteettejä lopulta erottaa toisistaan ja olisiko itse asiassa hyödyllisempääkin toimia verkossa henkilökohtaisemmalla profiililla kuin pelkällä henkilöbrändillä. Jääkö toisaalta silloin liian alttiiksi arvostelulle, jos lukijat kaipaavatkin näiden verkkoidentiteettien erittelyä, eivätkä ymmärrä, miksi bloggaaja kirjoittaa harrastuksistaan ja tutkimuksestaan samassa ympäristössä? Onko tällaisen asian pohtiminen lopulta turhaa – olisiko parempi vain herättää keskustelua?

Aalto, Tuija. & Uusisaari, Marylka Yoe (2010) Löydy. Brändää itsesi verkossa. Helsinki: Avain.

Ensimmäinen sivujuoni

Yksi tämän blogin sivujuonista on sosiaalisen median kurssille osallistuminen, ja osa blogipäivityksistä onkin vastauksia kurssiin liittyviin kysymyksiin.

Miksi lähteä mukaan tällaiseen hankkeeseen? Vastauksen antaminen on yhtä helppoa ja vaikeaa kuin perustelut blogin perustamiselle: tahto oppia ja kokeilla jotain uutta. Kirjoittamalla aiheista, jotka liittyvät omaan tutkimukseen, tai sosiaalisen median taitojen kartuttaminen niitä julkisesti pohtimalla voivat parhaimmillaan osoittaa, missä viestinnällisissä aiheissa on vahvimmillaan, ja miten kehittää heikkouksiaan. Kuinka siis voisin hyödyntää verkkoviestinnässä puheviestintävahvuuksiani, kuuntelukykyä, asiakeskeisyyttä ja havainnollistamistaitoa? Asiakeskeisyys on helpoimmin ympäristöstä toiseen mukautuva ominaisuus, mutta blogikommentteja lukiessani voin hymyillä, hymistä ja nyökytellä kuinka paljon tahansa, ja silti vastassani on aina koneen kylmä ruutu. Tämä ominaisuuteni pitää siis saada jotenkin muutettua sanalliseksi, tekstuaaliseksi, viestinnäksi. Toisaalta blogipohjat ja sosiaalinen media yleensä ovat käyttöominaisuuksiltaan joustavia ympäristöjä, eli siellä voi julkaista videoita, koosteita ja multimediaesityksiä, kuten PowerPointteja – näin perinteisen tekstuaalisen havainnollistamisen lisäksi voi hyödyntää myös kuuntelukykyään, jos esimerkiksi blogia käyttäisi jatkossa työryhmän työskentelyssä verkkokokouksen keinoin.

Toisaalta viestintätaitojen vahvuudet saattavat paljastaa itsessään myös heikkouksia. Kuuntelukyky voi johtaa harmonian etsintään ryhmässä toimiessa, mikä ei ole suotavaa, jos tahtoo saada oman eriävän mielipiteensä kuuluville. Toisaalta tämän tiedostaessaan tulee helposti lausuneensa oman kantansa asioihin hyvinkin suoraan. Asiakeskeisyydestäni huolimatta havainnollistamistaipumukseni vie vieläpä usein pitkien tekstien kirjoittamiseen, kun yritän selvittää esittämäni asian kaikki puolet – ristiriitaisesti ihanteeni on kuitenkin tiivistää kaikki valmiiksi mahdollisimman lyhyeen puheevuoroon. Tässä ristiaallokossa pitäisi sitten viestijänä kehittyä. Blogi sallii pidemmätkin päivitykset, mutta monet muut sosiaalisen median muodot vaativat lyhyitä päivityksiä, jos tahtoo, että joku toinen niitä jaksaisi lukea. Toivottavasti siis havaitsen julkistaessani ajatuksiani, että ilmaisuni on tiivistynyt asian ympärille, mutta säilyttänyt silti havainnollisuutensa ja oman tyylinsä kuivettumatta virastokieleksi. 

Suomalaisen viestintäkulttuurin tavoin en siis pelkää hiljaisuutta tai toisten kuuntelemista, vaikka kohteliaan suoraan ja luotettavaan viestintään pyrinkin osallistumaan: sisällön laatu korvaa ehdottomasti määrän. Aika näyttää, kuinka pahoin tämä mantra jää toteutumatta tässä blogissa.

Alkutekstit

Tutkimussuunnitelma on laadittu. Innostuttu, ahdistuttu ja innostuttu jälleen. Lienee siis kauan harkitun blogin aika.

Elokuvien alkuteksteissä teoksen nimen jälkeen näkyvät aina tekijöiden nimet ja tehtävä tuotannossa. Kirjan kannesta on luettavissa samaan tapaan otsakkeen jälkeen kirjoittajan nimi – joskus se on jopa tärkeämmässä asemassa kuin itse teos. Koskaan siinä ei kuitenkaan lue tekijöiden motivaatioita osallistua projektiin. On vain itse teos, josta yleisö voi tehdä omat johtopäätöksensä. Tämän blogin alkuteksteissä näkyy Sivullinen valkokankaalla. Tekijä, joka keskittyy tällä hetkellä kirjallisuuden ja elokuvan välisten suhteiden pohdintaan. Näille sivuille päivittyy siis verkalleen pohdintoja kirjallisuudesta, elokuvasta ja tutkimustyöstä kaiken tämän keskellä. Sivujuonina mukana välähtelee väkisinkin kirjoittajan muukin elämä – tutkimuksen takana voi sellaistakin joskus olla.

Miksi sitten sivullisena, jos tahtoo kuitenkin olla asioiden ytimessä? Teoksen yleisöhän voi olla yhtäältä sivullisena, mutta toisaalta erittäin keskeinen tekijä teoksen tulkitsijana. Toisaalta lukuisia kirjojen sivullisia on tuotu valkokankaalle: elokuva-adaptaation yleisin muoto on romaanin tarinaan pohjautuva elokuva. Tämän lisäksi kaikki muukin elokuvaan ja tekstiin liittyvä on toki osa tämän valkokankaan sivullisen mieltymyksiä.

Alku- ja kansitekstien jälkeen päästään sekä elokuvassa että romaanissa itse asiaan: tarinaan ja muuhunkin sisältöön. Niin tapahtuu seuraavaksi tässäkin blogissa. Lopputekstejä en tahdo vielä edes ajatella.

Tervetuloa.