Virginia Woolfin Runoilijan
koira (1933, suom. 1983), on kuvaus ihmisten
samankaltaisuudesta kuvattuna koirien moninaisten rotujen läpi. Teoksen
päähenkilö, spanieli Flush, kokeekin suuren muodonmuutoksen
tullessaan vapaasta ja iloisesta maalaiskoirasta aristokraattisen
kaupunkiympäristön muodostamaksi muodolliseksi ja primitiivisyyttä
kavahtavaksi olennoksi – niin epäluonnolliseksi, ettei se enää
ole edes koira. Se paheksuu toisten koirien paheellista käytöstä,
sillä nämä brutaalisti jopa haukkuvat, ja alkaa ulkokuoren
arvioinnin jälkeen vähitellen pohtia omaa olemassaoloaan ja asemaansa ja lopulta
ymmärtää neiti Barrettin puhettakin. Hahmo kääntyy siis lopulta
ulkokultaisuudesta sisäänpäin.
"Kun Miss Barrett näihin aikoihin huomasi Flushin katselevan itseään peilistä, hän teki väärän päätelmän. Hän kuvitteli Flushia filosofiksi joka pohtii näennäisen ja todellisen välistä eroa. Mutta se päin vastoin olikin aristokraatti joka puntaroi omia rotuominaisuuksiaan. - - On luonnollista että se joka on maannut kreikan kielen sanakirja päänalusenaan alkaa inhota haukkumista ja puremista, pitää kissan vaiteliaisuudesta enemmän kuin koiran suorasukaisuudesta, ja inhimillisestä myötätunnosta enemmän kuin kummastakaan edellisestä." (Woolf 1983: 24, 32.)
Teosta ei voi olla lukematta
huomioimatta Woolfille tyypillistä yhteiskunta- ja epätasa-arvokritiikkiä, ja hän kuvaakin erilaisten koirien sallittuja
ominaisuuksia kärjekkäästi:
"Jos tämän perusteella oletamme spanielin seuranneen ihmisten esimerkkiä ja suhtautuneen vinttikoiriin kuin ylempiinsä ja ajokoiriin kuin alempiinsa, joudumme myöntämään että niiden aristokratialla oli sentään paremmat perusteet kuin omallamme. Tähän tulokseen varmasti päätyy ainakin se joka tutustuu Spanieliklubin sääntöihin." (Woolf 1983: 9.)
Teos on alkuperäiskielellä nimetty
paitsi päähenkilön nimellä, myös biografiaksi, kuten Woolfin Orlando (1928, suom. 1984) ja Roger Fry (1938), ja siinä
viitataankin usein kirjoitettuihin lähteisiin, kirjeisiin, joita
ihmiset toisilleen lähettävät. Tämä on yhtäältä tehokeino, jolla tekstin
aihe tuodaan lähelle: tällaista on tapahtunut ja tapahtuu. Toisaalta se on myös erinomainen ajankuva fiktiivisen tekijän työskennellessä neiti Barrettin kirjeaineiston pohjalta.
Suomennoksen nimi sen sijaan viittaa siihen, kuinka päähenkilö on
runoilijan omaisuutta. Tämä runoilija, neiti Barrett on yläluokkaan
kuuluva nuori mutta sairaalloinen nainen, joka vain makaa isänsä
talossa sohvalla kaikki päivät. Hänestä tulee kuitenkin toimija,
kun kuvaan tulee mukaan toinen mies, kosija. Näin hänen aikakauden
sääntöjen mukaan oletettiinkin toimivan, mutta hän alkaa rikkoa
tätä kaavaa, kun Flush varastetaan ja kaikki yrittävät estää
häntä saamasta koiraansa takaisin – hän nousee woolfmaiseen
kapinaan itsensä hänelle uhranneen koiran vuoksi ja lähtee lopulta itsellisenä rouvana Italiaan.
Flush muuttuu
sirokäytöksiseksi seurapiirikoiraksi nimenomaan neiti Barrettin
vuoksi, sillä tämä ei sairaalloisena ole voinut liikkua vapaasti
kaupungilla, jolloin Flushkin on hylännyt rakkautensa auringon
valoon ja ulkoilmaan jääden makaamaan neidin sohvan jalkopäähän.
Flush on uhrannut itsensä kuin uskollisimmista uskollisin palvelija,
joka ei tahdo hievahtaakaan pois emäntänsä jalkain juuresta.
Koirassa henkilöityy alistuminen paitsi käytössäännöille ja arvoasteikolle, myös
rakkaudelle. Se onkin suljetun piirin käytössääntöjen ja aristokratian ruumiillistuma, joka ei voi ymmärtää Italiaan heti päästyään, kuinka siellä ei välitetä koiraroduista ja säännöistä, vaan se on ainoa ylevä spanieli. Nopeasti se kuitenkin ymmärtää, mistä vapaasti kaduilla juoksevat koirat iloitsevat, eikä kaipaa Lontoossa turvaa tuonutta kaulapantaa, sidettä ihmiseen ja sääntöihin.
Miljööllä on myös suuri merkitys
päähenkilön sisäisessä kuvauksessa, sillä joka kerta, kun
reviirille, neiti Barrettin makuuhuoneeseen, tulee uusi uhka, miljöö
muuttuu Flushin kuvauksessa. Kävelee sinne pelottava herra Barrett
tai Flushin asemaa uhmaava kosija, herra Browning, miljöö saa uusia
merkityksiä: sävyjä, hajuja ja tunnelman. Flushin aistit
terästäytyvät ja se alkaa puolustautua. Kaikki kääntyy kuitenkin
toisin, kun se varastetaan ja lähes näännytetään vankeudessa,
sillä paluunsa jälkeen se ei enää havaitse mahtipontisia
huonekalujakaan, vaan janoaa ainoastaan puhdasta vettä. Lopullisen vapautumisen se kokee Italian auringon paahtamilla kaduilla. Flushista on
tullut jälleen tavallinen koira, joka on vankeudessaan havainnut,
kuinka ylhäisetkin koirat ovat lopulta vain koiria kuten muutkin. Woolfin
Runoilijan koiran sanoma onkin selkeä: kaikki ovat lopulta samanlaisia toimijoita.
Runoilijan koira onkin ollut ilmestyessään vuonne 1933 suosittu, satiirinen ja Woolfin tuotannossa "kevyeksi" luokiteltu teos, vaikka kaikki kriitikot eivät sitä ylistäneetkään. Sitä on pidetty korkean ja matalan luokittelussaan jopa satiirisena allegoriana kaanonin muodostumiselle. Se käyttääkin kirjallisuuden konventioita edukseen, ja esimerkiksi teoksen alkulause leikkii Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon (1813, ensisuom. 1922) alkulauseen merkityksellä ja rakenteella. (Goldman 2006: 36, 75–76.)
Runoilijan koira onkin ollut ilmestyessään vuonne 1933 suosittu, satiirinen ja Woolfin tuotannossa "kevyeksi" luokiteltu teos, vaikka kaikki kriitikot eivät sitä ylistäneetkään. Sitä on pidetty korkean ja matalan luokittelussaan jopa satiirisena allegoriana kaanonin muodostumiselle. Se käyttääkin kirjallisuuden konventioita edukseen, ja esimerkiksi teoksen alkulause leikkii Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon (1813, ensisuom. 1922) alkulauseen merkityksellä ja rakenteella. (Goldman 2006: 36, 75–76.)
Goldman, Jane (2006) The Cambridge Introduction to Virginia Woolf. Cambridge: Cambridge University Press.
Woolf, Virginia (1983) Runoilijan koira. (Suom. Raija Mattila. Flush. A Biography, 1933). Helsinki: Kirjayhtymä.
Woolf, Virginia (1983) Runoilijan koira. (Suom. Raija Mattila. Flush. A Biography, 1933). Helsinki: Kirjayhtymä.