Runoilijan koiran virka

Virginia Woolfin Runoilijan koira (1933, suom. 1983), on kuvaus ihmisten samankaltaisuudesta kuvattuna koirien moninaisten rotujen läpi. Teoksen päähenkilö, spanieli Flush, kokeekin suuren muodonmuutoksen tullessaan vapaasta ja iloisesta maalaiskoirasta aristokraattisen kaupunkiympäristön muodostamaksi muodolliseksi ja primitiivisyyttä kavahtavaksi olennoksi – niin epäluonnolliseksi, ettei se enää ole edes koira. Se paheksuu toisten koirien paheellista käytöstä, sillä nämä brutaalisti jopa haukkuvat, ja alkaa ulkokuoren arvioinnin jälkeen vähitellen pohtia omaa olemassaoloaan ja asemaansa ja lopulta ymmärtää neiti Barrettin puhettakin. Hahmo kääntyy siis lopulta ulkokultaisuudesta sisäänpäin.

"Kun Miss Barrett näihin aikoihin huomasi Flushin katselevan itseään peilistä, hän teki väärän päätelmän. Hän kuvitteli Flushia filosofiksi joka pohtii näennäisen ja todellisen välistä eroa. Mutta se päin vastoin olikin aristokraatti joka puntaroi omia rotuominaisuuksiaan. - - On luonnollista että se joka on maannut kreikan kielen sanakirja päänalusenaan alkaa inhota haukkumista ja puremista, pitää kissan vaiteliaisuudesta enemmän kuin koiran suorasukaisuudesta, ja inhimillisestä myötätunnosta enemmän kuin kummastakaan edellisestä." (Woolf 1983: 24, 32.)

Teosta ei voi olla lukematta huomioimatta Woolfille tyypillistä yhteiskunta- ja epätasa-arvokritiikkiä, ja hän kuvaakin erilaisten koirien sallittuja ominaisuuksia kärjekkäästi:

"Jos tämän perusteella oletamme spanielin seuranneen ihmisten esimerkkiä ja suhtautuneen vinttikoiriin kuin ylempiinsä ja ajokoiriin kuin alempiinsa, joudumme myöntämään että niiden aristokratialla oli sentään paremmat perusteet kuin omallamme. Tähän tulokseen varmasti päätyy ainakin se joka tutustuu Spanieliklubin sääntöihin." (Woolf 1983: 9.)

Teos on alkuperäiskielellä nimetty paitsi päähenkilön nimellä, myös biografiaksi, kuten Woolfin Orlando (1928, suom. 1984) ja Roger Fry (1938), ja siinä viitataankin usein kirjoitettuihin lähteisiin, kirjeisiin, joita ihmiset toisilleen lähettävät. Tämä on yhtäältä tehokeino, jolla tekstin aihe tuodaan lähelle: tällaista on tapahtunut ja tapahtuu. Toisaalta se on myös erinomainen ajankuva fiktiivisen tekijän työskennellessä neiti Barrettin kirjeaineiston pohjalta. Suomennoksen nimi sen sijaan viittaa siihen, kuinka päähenkilö on runoilijan omaisuutta. Tämä runoilija, neiti Barrett on yläluokkaan kuuluva nuori mutta sairaalloinen nainen, joka vain makaa isänsä talossa sohvalla kaikki päivät. Hänestä tulee kuitenkin toimija, kun kuvaan tulee mukaan toinen mies, kosija. Näin hänen aikakauden sääntöjen mukaan oletettiinkin toimivan, mutta hän alkaa rikkoa tätä kaavaa, kun Flush varastetaan ja kaikki yrittävät estää häntä saamasta koiraansa takaisin – hän nousee woolfmaiseen kapinaan itsensä hänelle uhranneen koiran vuoksi ja lähtee lopulta itsellisenä rouvana Italiaan.

Flush muuttuu sirokäytöksiseksi seurapiirikoiraksi nimenomaan neiti Barrettin vuoksi, sillä tämä ei sairaalloisena ole voinut liikkua vapaasti kaupungilla, jolloin Flushkin on hylännyt rakkautensa auringon valoon ja ulkoilmaan jääden makaamaan neidin sohvan jalkopäähän. Flush on uhrannut itsensä kuin uskollisimmista uskollisin palvelija, joka ei tahdo hievahtaakaan pois emäntänsä jalkain juuresta. Koirassa henkilöityy alistuminen paitsi käytössäännöille ja arvoasteikolle, myös rakkaudelle. Se onkin suljetun piirin käytössääntöjen ja aristokratian ruumiillistuma, joka ei voi ymmärtää Italiaan heti päästyään, kuinka siellä ei välitetä koiraroduista ja säännöistä, vaan se on ainoa ylevä spanieli. Nopeasti se kuitenkin ymmärtää, mistä vapaasti kaduilla juoksevat koirat iloitsevat, eikä kaipaa Lontoossa turvaa tuonutta kaulapantaa, sidettä ihmiseen ja sääntöihin.

Miljööllä on myös suuri merkitys päähenkilön sisäisessä kuvauksessa, sillä joka kerta, kun reviirille, neiti Barrettin makuuhuoneeseen, tulee uusi uhka, miljöö muuttuu Flushin kuvauksessa. Kävelee sinne pelottava herra Barrett tai Flushin asemaa uhmaava kosija, herra Browning, miljöö saa uusia merkityksiä: sävyjä, hajuja ja tunnelman. Flushin aistit terästäytyvät ja se alkaa puolustautua. Kaikki kääntyy kuitenkin toisin, kun se varastetaan ja lähes näännytetään vankeudessa, sillä paluunsa jälkeen se ei enää havaitse mahtipontisia huonekalujakaan, vaan janoaa ainoastaan puhdasta vettä. Lopullisen vapautumisen se kokee Italian auringon paahtamilla kaduilla. Flushista on tullut jälleen tavallinen koira, joka on vankeudessaan havainnut, kuinka ylhäisetkin koirat ovat lopulta vain koiria kuten muutkin. Woolfin Runoilijan koiran sanoma onkin selkeä: kaikki ovat lopulta samanlaisia toimijoita.

Runoilijan koira onkin ollut ilmestyessään vuonne 1933 suosittu, satiirinen ja Woolfin tuotannossa "kevyeksi" luokiteltu teos, vaikka kaikki kriitikot eivät sitä ylistäneetkään. Sitä on pidetty korkean ja matalan luokittelussaan jopa satiirisena allegoriana kaanonin muodostumiselle. Se käyttääkin kirjallisuuden konventioita edukseen, ja esimerkiksi teoksen alkulause leikkii Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon (1813, ensisuom. 1922) alkulauseen merkityksellä ja rakenteella. (Goldman 2006: 36, 75–76.)

Goldman, Jane (2006) The Cambridge Introduction to Virginia Woolf. Cambridge: Cambridge University Press.
Woolf, Virginia (1983) Runoilijan koira. (Suom. Raija Mattila. Flush. A Biography, 1933). Helsinki: Kirjayhtymä.