Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Yksi Siri Hustvedtin tunnetuimmista romaaneista sijoittuu New Yorkin taide-elämään. Se kertoo kahdesta perheestä, joiden elämät rinnastuvat toisiinsa. Bill on kulttimaineeseen yltävä taiteilija ja Leo taidehistorioitsija. Kirjallisuutta opettava Erica on naimisissa Leon kanssa, kun Bill puolestaan eroaa poikansa äidistä ja seurustelee maalaustensa mallin, Violetin, kanssa. 

Kaikki tämä liittyy peilaamiseen ja vaihdokkuuteen. Taide peilaa todellisuutta, miehet toisiaan, naiset toisiaan, perheet toisiaan. Perheiden elämät kulkevat samaa tahtia niin, että puhutaan jopa lapsien vaihdokkuudesta. Kun Leon ja Erican poika Matthew kuolee yllättäen, menettää Bill samalla otteen omasta pojastaan, Markista, vaikka se näkyy vasta vuosien päästä. Miehet, perheet, yrittävät tukea toisiaan menetysten hetkinä. Mark ei lopulta vaikuta Billin pojalta, vaan Matthew osoitti nuorena taipumusta taiteisiin. Mark alkaa jo nuorena valehdella uskottavasti vanhemmilleen ja tutustuu teini-ikäisenä kyseenalaiseen taiteilijapoikaan, Teddy Gilesiin, joka vie Markin mukanaan huumeiden ja väkivallan maailmaan. Markin elämän läheiset miehet toimivat nimiensä mukaan, sillä Bill joutuu maksamaan kalliin hinnan poikansa toimista ja Teddy on puolestaan nimennyt itsensä tahallisen pehmeäksi luodakseen kontrastia todelliseen minäänsä. Tällä taiteilijanuorukaisella on tarve olla kuuluisa, joten hän toistaa itseään raa'an väkivaltaisella taiteella, jolloin hänet voi nähdä Billin vastakohtana. Bill ammentaa puolestaan taidetta omasta elämästään: aavepoika, johon ei saa yhteyttä, laatikoihin sullotut vääristyneet sadut, maalaus Violetista, jossa katsoja ja tekijä voivat kokea vaihtavansa paikkoja, kuten Leo asian ilmaisi.

"Bill pakotti huomion katsoja ja maalauksen väliseen tilaan, johon kaiken maalaustaiteen todellinen toiminta keskittyy – kuvasta tulee kuva sillä hetkellä kuin se nähdään. Mutta tila jonka katsoja valtaa kuuluu myös taiteilijalle. Katsoja on maalarin asemassa ja katsoo omakuvaa, mutta se mitä hän näkee, ei ole sen mielen kuva, joka on signeerannut maalauksen oikean alakulman, vaan jonkun muun: naisen." (s. 36)

"Olen päätynyt siihen, että sulautuminen on avaintermi. Se on parempi kuin suggestio, joka on yksipuolinen. Se selittää sen mistä ihmiset harvemmin puhuvat, koska me pidämme itseämme erillisinä, sulkeutuneina yksilöinä jotka törmäilevät toisiinsa mutta pysyvät kiinni. Descartes oli väärässä. Ei se ole: Ajattelen, siis olen olemassa. Se on: Olen olemassa koska sinä olet. Se on Hegeliä – tai no, lyhyt versio Hegelistä." (s. 119)

Billin kuoleman jälkeen näin käykin, kun Leo tunnustaa rakkautensa leskeksi jääneeseen Violetiin. Leo oli viehättynyt aikoinaan myös Markin äidistä, epävakaasta Lucillesta, mutta päähenkilön elämä jää yksinäiseksi, sillä oma vaimokin, Erica, etääntyy Matthew'n kuoleman jälkeen, Lucille muuttaa pois samoin kuin Violetkin. Vähitellen näönkin kaikotessa Leo keskittyy taiteeseen, jonka tuntee, ja tekee ystävänsä Billin tuotannosta tutkimusta. Kaiken keskeyttää kuitenkin tämän romaanin kirjoittaminen, sillä minä-kertojana toimiva päähenkilö tahtoo kertoa ensin totuuden Billin elämästä tarinan muodossa ennen kuin voi jatkaa tutkimusteoksen tekemistä. Samalla hän tulee kirjoittaneensa itsensä päähenkilöksi teokseen, sillä kaikki kuvataan luonnollisesi hänen näkökulmastaan. 

Taidemaailmaan sijoittuva romaani on mielenkiintoinen: teoksia pyritään kuvailemaan tarkoin tekstuaalisesti, mutta jokainen lukija muodostaa niistä kuitenkin oman mielikuvansa. Teddyn ja Billin teokset asettuvat lähes väkisin vierekkäin vertailtaviksi, ja lopulta kirjailija on asettanut ne konkreettisesti vastakkain, kun Teddy päättää käyttää Billin maalaamaa Markin muotokuvaa osana omaa teostaan työntämällä mallinuken maalauksen läpi. Taidemaailma kohisee miettien, onko arvokas taideteos pilattu vai nouseeko Teddynkin teoksen arvo Billin teoksen ollessa osa sitä? Mikä lopulta on taidetta? Kaduilta löytyy kuolleita pieneläimiä, ja Teddyn sekä Markin tuntema poika katoaa. Yleisö kauhistelee, voiko Teddy olla kaiken takana ja pitää sitä taiteena. Teddyn mahdollinen motiivi toimia ja Markin kohtalo jäävät kiehtovasti auki, mutta Teddy on julistanut tahtovansa tehdä itsestään taidetta. Hän pukeutuu erilaisiin rooleihin ja keksii itselleen erilaisia taustoja luoden taiteilijaimagoa itselleen. Mitä on taiteilijuus ja taiteilijakuva? Kuka ne loi romaanin tapahtuma-aikana SoHossa? Taide ja ennen kaikkea henkilöhahmojen kohtalokkuus leikkaavat läpi romaanin, joka jakautuu kolmeen osaan. Aikaan ennen lapsia, jolloin Bill ja Leo tapasivat, perhe-elämän aikaan, joka päättyy Matthew'n kuolemaan ja Erican etääntymiseen, sekä Markin nuoruuden pyristelyihin. Suuntien muutokset piristävät romaania ja antavat uusia näkökulmia tapahtumien ja henkilöhahmojen tarkasteluun. Lopulta taidetta suuremmaksi nousevat elämät, jotka päättyvät yllättäen, erkaantuvat ja osittain loppuvat jo ennen kuolemaa. Kaikki, mitä voi rakastaa.

Hustvedt, Siri (2007/2009) Kaikki mitä rakastin. (What I Loved, 2003.) Suom. Rikman, Kristiina. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, Loisto-pokkarit. 11. p.

William Stoner

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä maanviljelijöiden poika päätyy opiskelemaan yliopistoon 1900-luvun alussa. Hän keskittyy opintoihin ja tekee maatöitä, jotta voisi pitää kortteerinsa erään maatalon yläkerrassa. Hänestä tulee kirjallisuuden jatko-opiskelija. Hänestä tulee yliopiston henkilökuntaa. Hän tapaa tytön. He menevät naimisiin. He saavat tyttären. Heidän elämänsä kulkee eteenpäin vääjäämätöntä kulkuaan. Stoner ei ole erinomainen opettaja, vaan pikemminkin tavanomainen. Hän kuitenkin pitää kiinni periaatteistaan, jotka kohdistuvat kuitenkin lähinnä muihin kuin häneen itseensä. Hän odottaa opiskelijoiltaan paljon, ja tekee itsekin kirjoitustyötä, mutta lopulta paljastuu, ettei hän ole odottanut elämältä mitään. Hän ei ole vaatinut itseltään mitään erityistä, vain vaeltanut läpi vuosien. Stonerin tarina kuvataan lähes ajopuuteorian mukaisesti, sillä vaikka hän tekee työtä opintojensa ja virkansa eteen, ei hänellä ole suunnitelmaa, ei odotuksia, ei vaatimuksia elämältään. Arkiset velvollisuudet tulevat hoidetuiksi tinkimättömästi. Mukavuusalueen ulkopuolelle ei poistuta, koska sitä ei ole.

Stonerin elämässä ei voi tapahtua mitään jännittävää. Sitten hän kohtaa opiskelijatyttä Katherinen, jonka kanssa koettu suhde, tai aviorikos, kuten sitä olisi voitu vielä tarinan tapahtuma-aikaan maailmasotien välillä nimittää, on epätodellinen. He unohtavat kaiken ympäröivästä maailmasta ja keskittyvät vain itseensä. Stonerin yllättänyt tunteen huuma näkyy hänen suhtautumisessa tyttäreensä, jonka kohtalosta hän ei nyt välitä, vaikka on tämän lapsuusaikana kokenut ajoittain välittävänsä. Stoner oli havainnoinut vuosien ajan, ettei hänen tyttärensä elämä ole onnellista – päinvastoin – ja antanut asian vain olla. Pettäminen loppuu omaan mahdottomuuteensa, muiden ihmisten olemassaoloon, yliopistotyön olemassaoloon. Useissa kertomuksissa tähän vaikuttaa perhe, avioliitto, mutta Stonerin vaimo ja kotielämä on onnistuttu kuvaamaan niin ankeaksi, kylmäksi ja lähes stereotypimaiksen epäonnistuneeksi, että lukija ei odotakaan sen vaikuttavan Stonerin ja Katherinen päätöksiin. Jotta lukija voisi tuntea tämän pettämissuhteen olevan jollakin tasolla oikein, kirjailijan on täytynytkin tehdä tällainen ratkaisu.

Sivuhenkilöt ovat tärkeitä Stonerin eteenpäin ajelehtivassa tarinassa, sillä he ovat voimia, jotka mahdollistavat tarinan muutokset, elämän suunnan muuttumiset. Archer Sloane saa nuoren opiskelijapojan keskittymään luonnontieteiden sijasta kirjallisuuteen ja toimii vanhuuden vuosina eräänlaisena peilinä Stonerille, Edith saa nuoren miehen ajattelemaan perhe-elämää, Grace antaa hänelle nimikkeen isä, Katherine rakastaa häntä ja saa Stonerin unohtamaan hetkeksi velvollisuutensa muita kohtaan. Henkilöhahmojen ja tapahtumien tavanomaisuus ovat osa tarinan viehätystä – kyseessä ei ole tavallinen tarina, jossa kirjailija on päätynyt kirjoittamaan kirjallisuudesta tai sitä tutkivasta hahmosta. Tosin kirjallisuuden ystävänä olisin luultavasti pitänyt siitäkin.

Pienieleisyydessään tarina on kiehtova. Stonerin hahmo ja elämän tapahtumat piirtyvät vähitellen, harmain sävyin, ja hahmo tuntuu sivuhenkilöltä omassa tarinassaan. Toiset henkilöhahmot kuvataan kuitenkin vielä hienovaraisemmin. Taitavasti kirjoitettu tarina vie lukijan mukanaan, mutta lukiessa kiinnittää tavallisesta poikkeaviinkin asioihin huomiota. Ehkä tämä huomio liittyy siihen, että olen kesän aikana lukenut paljon tiiviiseen tilaan ja mahdollisimman pieneen sivumäärään taitettuja pokkareita, mutta lukiessa lähtivät myös hiljaiset kiitokset teoksen taittajalle, jonka sivun asettelua on erittäin sujuva lukea. Se on yleensä huomaamatonta työtä, jonka onnistumista harvoin havaitsee, koska sen on usein tällaisissa perinteiseen muotoon kirjoitetuissa ja pelkkään tekstiin perustuvissa teoksissa tarkoituskin olla taustavoima, joka mahdollistaa mahdollisimman helpon lukemisen. Kuten William Stoner opettajan työssään suhteessa ohjattaviin opinnäytteisiinsä.

Williams, John (2015) Stoner. (Stoner, 1965) Suom. Rekiaro, Ilkka. Helsinki: Bazar.