Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä maanviljelijöiden poika päätyy opiskelemaan yliopistoon 1900-luvun alussa. Hän keskittyy opintoihin ja tekee maatöitä, jotta voisi pitää kortteerinsa erään maatalon yläkerrassa. Hänestä tulee kirjallisuuden jatko-opiskelija. Hänestä tulee yliopiston henkilökuntaa. Hän tapaa tytön. He menevät naimisiin. He saavat tyttären. Heidän elämänsä kulkee eteenpäin vääjäämätöntä kulkuaan. Stoner ei ole erinomainen opettaja, vaan pikemminkin tavanomainen. Hän kuitenkin pitää kiinni periaatteistaan, jotka kohdistuvat kuitenkin lähinnä muihin kuin häneen itseensä. Hän odottaa opiskelijoiltaan paljon, ja tekee itsekin kirjoitustyötä, mutta lopulta paljastuu, ettei hän ole odottanut elämältä mitään. Hän ei ole vaatinut itseltään mitään erityistä, vain vaeltanut läpi vuosien. Stonerin tarina kuvataan lähes ajopuuteorian mukaisesti, sillä vaikka hän tekee työtä opintojensa ja virkansa eteen, ei hänellä ole suunnitelmaa, ei odotuksia, ei vaatimuksia elämältään. Arkiset velvollisuudet tulevat hoidetuiksi tinkimättömästi. Mukavuusalueen ulkopuolelle ei poistuta, koska sitä ei ole.
Stonerin elämässä ei voi tapahtua mitään jännittävää. Sitten hän kohtaa opiskelijatyttä Katherinen, jonka kanssa koettu suhde, tai aviorikos, kuten sitä olisi voitu vielä tarinan tapahtuma-aikaan maailmasotien välillä nimittää, on epätodellinen. He unohtavat kaiken ympäröivästä maailmasta ja keskittyvät vain itseensä. Stonerin yllättänyt tunteen huuma näkyy hänen suhtautumisessa tyttäreensä, jonka kohtalosta hän ei nyt välitä, vaikka on tämän lapsuusaikana kokenut ajoittain välittävänsä. Stoner oli havainnoinut vuosien ajan, ettei hänen tyttärensä elämä ole onnellista – päinvastoin – ja antanut asian vain olla. Pettäminen loppuu omaan mahdottomuuteensa, muiden ihmisten olemassaoloon, yliopistotyön olemassaoloon. Useissa kertomuksissa tähän vaikuttaa perhe, avioliitto, mutta Stonerin vaimo ja kotielämä on onnistuttu kuvaamaan niin ankeaksi, kylmäksi ja lähes stereotypimaiksen epäonnistuneeksi, että lukija ei odotakaan sen vaikuttavan Stonerin ja Katherinen päätöksiin. Jotta lukija voisi tuntea tämän pettämissuhteen olevan jollakin tasolla oikein, kirjailijan on täytynytkin tehdä tällainen ratkaisu.
Sivuhenkilöt ovat tärkeitä Stonerin eteenpäin ajelehtivassa tarinassa, sillä he ovat voimia, jotka mahdollistavat tarinan muutokset, elämän suunnan muuttumiset. Archer Sloane saa nuoren opiskelijapojan keskittymään luonnontieteiden sijasta kirjallisuuteen ja toimii vanhuuden vuosina eräänlaisena peilinä Stonerille, Edith saa nuoren miehen ajattelemaan perhe-elämää, Grace antaa hänelle nimikkeen isä, Katherine rakastaa häntä ja saa Stonerin unohtamaan hetkeksi velvollisuutensa muita kohtaan. Henkilöhahmojen ja tapahtumien tavanomaisuus ovat osa tarinan viehätystä – kyseessä ei ole tavallinen tarina, jossa kirjailija on päätynyt kirjoittamaan kirjallisuudesta tai sitä tutkivasta hahmosta. Tosin kirjallisuuden ystävänä olisin luultavasti pitänyt siitäkin.
Pienieleisyydessään tarina on kiehtova. Stonerin hahmo ja elämän tapahtumat piirtyvät vähitellen, harmain sävyin, ja hahmo tuntuu sivuhenkilöltä omassa tarinassaan. Toiset henkilöhahmot kuvataan kuitenkin vielä hienovaraisemmin. Taitavasti kirjoitettu tarina vie lukijan mukanaan, mutta lukiessa kiinnittää tavallisesta poikkeaviinkin asioihin huomiota. Ehkä tämä huomio liittyy siihen, että olen kesän aikana lukenut paljon tiiviiseen tilaan ja mahdollisimman pieneen sivumäärään taitettuja pokkareita, mutta lukiessa lähtivät myös hiljaiset kiitokset teoksen taittajalle, jonka sivun asettelua on erittäin sujuva lukea. Se on yleensä huomaamatonta työtä, jonka onnistumista harvoin havaitsee, koska sen on usein tällaisissa perinteiseen muotoon kirjoitetuissa ja pelkkään tekstiin perustuvissa teoksissa tarkoituskin olla taustavoima, joka mahdollistaa mahdollisimman helpon lukemisen. Kuten William Stoner opettajan työssään suhteessa ohjattaviin opinnäytteisiinsä.
Williams, John (2015) Stoner. (Stoner, 1965) Suom. Rekiaro, Ilkka. Helsinki: Bazar.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti