Kari Hotakainen: Kantaja

Kantajan päähenkilö on korkeasti koulutettu, muttei ole löytänyt paikkaansa maailmasta. Hotakainen sivaltaa välittömän leikkauspinnan reaalitodellisuuteen. Päähenkilö päätyy työntekijäksi hautausmaalle: tekee yleensä kesäisin ulkotöitä, mutta osallistuu myös muun muassa arkkujen kantamiseen, jos hautajaisissa on vähän osanottajia. Kantaja on merkillinen romaanin päähenkilö, koska hän vaikuta olevan edes oman elämänsä päähenkilö, joten Timo Kallion sijaan hänen luontevampi nimityksensä on toimensa mukainen kantaja. Hän saa päähänpinttymän teinivuosiensa ihastuksesta, Hannelesta, ja alkaa tavoitella tätä. Lukija saa tietää suoraan enemmän Hannelesta kuin hiljaisesta ja hieman melankoliaan ja silti toiveikkuuteen taipuvasta kantajasta. 

Kantaja tulee surulliseksi, kun hänen hautaan kantamiensa arkkujen äärellä ei ole surijoita ja pappi pitää lyhyimmän mahdollisen puheen. Ei surijoita, ei menneisyyttä, ei identiteettiä. Vain nimi kivessä ja koruton arkku. Niinpä kantaja alkaa kirjoittaa fiktiivisiä muistokirjoituksia kuolleille, joita ei tunne. Hän antaa näin elämän muille paitsi itselleen. Päähenkilö kuuluu elämänsä isoon kuvaan, kuten suntio asian ilmaisisi, muttei sen etualalle. Ainakaan vielä. 

Teos on taattua Hotakaista. Synkeä miljöö ja aihe, mutta sitäkin hotakaismaisempaa huumoria notkeine kielikuvineen ja vinoine virnistyksineen:

"Tunteita ei näe, joten helpottaakseni niiden erittelelyä kuvittelin ne maustamattomiksi broilerin rintafileiksi. - - Toinen tunne on viha. Vasaralla hakattu rintafile, merisuolalla maustettu, tulikuumalla pannulla puolikypsäksi paistettu, miltei raaka." (s. 115 - 116.)

Yksittäiset hautausmaakohtaukset, joissa kantaja lukee ääneen fiktiivisiä muistokirjoituksiaan vieraiden haudoilla, lähentelevät Finnhitsissä jo aikoinaan (2007) ollutta muistokirjoitusta. Toisaalta myös rakkaus Hanneleen on tuttua tyyliä jo Finnhitsin tunteen kuvauksista. Tuokiokuvat, joista yhdistyy tarina kantajasta, joka taistelee itseään vastaan ollakseen päähenkilö, ovat viihdyttävää lukemista, jolle pituutta kasvattava ilmava taitto ja kirjan välittäminen oheistuotteena antavat kevyet mullat.

Hotakainen Kari (2015) Kantaja. Helsinki: Kirjakauppaliitto.

Minna Canthin päivänä

Olen jostain syystä tarttunut viime aikoina usein 1800-luvun lopun teoksiin. Suurkulutuksessa ovat olleet muiden muassa Minna Canthin ja Juhani Ahon teokset, joita on erityisen mielenkiintoista lukea rinnakkain saman ajan kuvauksina. Canthin Hanna (1886) ja Ahon Helsinkiin (1889) kuvaavat elämää hyvin eri näkökulmista, mikä ei ole ihmeellistä, sillä onhan niiden kirjailijoillakin ollut näkemyseroja, mutta toisaalta niiden asetelmissa on paljon samaakin.

Maaseutu–kaupunki-vastakkainasettelu on molemmissa teoksissa samankaltainen. Maalla eletään lähes kansallisromanttista vapaata, ihanaa ja tervettä elämää, kun sen sijaan kaupungeissa on paheellista, ahdasta ja meluisaa. Hanna on nuori tyttö, joka lähetetään vahvistamaan terveyttään maalle, kun sen sijaan Juhani Ahon teoksen päähenkilö Antti on nuori maalta Helsinkiin matkaava ylioppilas, joka laiva- ja junamatkan aikana heittää hyvästit raittius- ja siveellisyysaatteille. Päähenkilöiden tilanteissa näkyy ilmestymisajankohdan sukupuoliero, sillä Hannan hahmon kaltainen henkilö ei olisi voinut opiskella ja elää yhtä vapaasti kuin Antti. Canthin vahva tasa-arvoaate ja Ahon teoksen pohdinta kielikiistasta ja yhteiskuntaluokista ovat molemmat aikansa kuvia, mutta kuvaavat tilannetta eri näkökulmista. Antti määritellään "ruotsalaisten" puolelle kuuluvaksi melko varakkaaksi opiskelijaksi, kun taas Hanna kuuluu köyhälistöön ja elää paljon konservatiivisempaa elämää, vaikka irrottautuukin lopulta uskonnon vaikutuspiiristä.

Hanna kokee isänsä alkoholin käytön uhkana, koko perhettä riivaavana ongelmana, johon ei pysty puuttumaan, mutta Antti taas tahtoo juoda, koska isänsäkin joi. Hän tahtoo näyttää aikuiselta ja omatahtoiselta mieheltä, vaikka Hannalla voikin tulkita olevan selkeämpiä ja jopa kypsempiä ajatuksia moraalista ja opiskelusta. Tämä on luonnollisesti aihe, jota kirjailijat ovat pyrkineet korostamaankin. Hannaa kuvataan usein psykologisesti, henkilöhahmon tunteisiinsa ja sisäiseen elämäänsä keskittyen, koska hänellä ei ole suurta fyysistä liikkumatilaa aikakautensa naisen roolissaan, kun taas Antin mielessä käyvät ajatukset ovat harvemmin kovin syvällisiä ja hahmo kuvataankin pikemminkin tekojensa kautta ikään kuin käänteisenä kasvutarinana. Hanna jää kotiin omaan rooliinsa ompelemaan ja haave opettajaksi opiskelemisesta jää vanhempien mielipiteiden varjoon, mutta Antti on konkreettisestikin koko ajan matkalla johonkin uuteen. Antin tekemät viittaukset David Copperfieldiinkaan eivät olisi sopineet Hannan elämänalaan. Rakkautta ja jopa erotiikkaa kuitenkin molemmista teoksista löytyy, kun sydämensä särkenyt humalainen Antti silmäilee kanssamatkustajiaan ja laivan henkilökuntaa ja Hanna tutustuu yhtäältä opiskelijapoikaan, Woldemariin, mutta toisaalta suhtautuu kiinteästi myös naispuolisiin ystäviinsä.

Teosten avoimet loput eivät ole suomalaisenkaan kirjallisuuden positiivisimpia, mutta lähes naturalistisesti kirjoitettu tarina kestää aikaa, ja molempien teosten teemat toistuvat kirjoittajasukupolvelta toiselle. Konteksti ja opettavuuden aste muuttuvat, mutta lukija jää.

Aho, Juhani (1997/1889) Helsinkiin. Helsinki: SKS.
Canth, Minna (e2015/1886) Hanna. Helsinki: Elisa Kirja (e-kirja).

Naishuolia ja erehdyksiä

Voiko Agapetuksen (Yrjö Soinin) Asessorin naishuolia (1935) lukea näkemättä sivuillakin Aku Korhosen roolisuoritusta elokuva-adaptaatiossa (1937)? Voiko komisario Palmun vasenta kättä, Kokkia, kuvitella lukiessaan Mika Waltarin Komisario Palmun erehdystä (1940) ilman, että Leo Jokelan näyttelijäsuoritus (1960) palaa mieleen?

Näyttelijällä on suuri merkitys elokuva-adaptaatiossa, sillä hän voi ammattitaidollaan luoda lähtemättömän vaikutuksen yleisöön ja muokata tarinan kerrontaa paljon. Korhosen naishuolista kärsivän asessorin rooli Yrjö Nortan ja Toivo Särkän elokuvassa (1937) oli niin vahva, että se siirtyy lukukokemukseen, ja Jokela nosti Kokin Matti Kassilan ohjaamissa Palmu-elokuvissa, esimerkiksi Komisario Palmun erehdyksessä (1960), niin selkeästi esille, että lukija hämmästelee, kuinka vähän Kokki onkaan mukana Waltarin romaanissa (1940). Tässä on toki kyse näyttelijän ammattitaidosta, mutta myös elokuvan ja romaanin kerronnan eroista: audiovisuaalisessa elokuvassa henkilöhahmo on koko ajan läsnä, vaikkei fokus olekaan hänessä. Päähenkilön puhuessa toinen hahmo näkyy selän takana kommentoimassa vaivattomasti pienin elein tapahtumia, kun romaanin lineaarisessa kerronnassa tällaisen kuvaamiseen tarvittaisiin erityisponnisteluja niin kirjoittajalta, kertojalta kuin lukijaltakin.

Tämä ero ei toki vähennä kummankaan teosmuodon asemaa tai merkitystä – saati Hannes Häyrisen asessoritulkintaa Lasse Pöystin ohjauksessa vuodelta 1958. Ero vain korostaa niiden ainutkertaisuutta.

Kassila, Matti (1960) Komisario Palmun erehdys. Suomen Filmiteollisuus. 

Norta, Yrjö & Särkkä, Toivo (1937) Asessorin naishuolet. Suomen Filmiteollisuus.

Pöysti, Lasse (1958) Asessorin naishuolet. Fennada-Filmi Oy.
Soini, Yrjö (1935) Asessorin naishuolet. Helsinkin: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Waltari, Mika (1940) Komisario Palmun erehdys. Helsinki: Werner Söderström Oy.

Ääni- ja mykkäelokuvan välissä (ja sivujuoni 5.2.)

Vanhojen kotimaisten elokuvien lähettäminen on Ylelle edukasta, mutta myös katsojalle mielekästä, sillä tänä syksynä on jo nähty hieman harvinaisempiakin teoksia, muun muassa Roland af Hällströmin tuotantoa – toki näytösajat ovat hieman hankalia. 

Roland af Hällströmin ohjaama elokuva Paimen, piika ja emäntä (1938) ei pidä nykykatsojaa otteessaan niinkään vauhdikkailla juonenkäänteillä tai värikkäillä henkilöhahmoilla kuin audiovisuaalisella kerronnalla. Sen adaptaatioprosessi on mielenkiintoinen, sillä elokuva ei nimestään huolimatta perustu vahvimmin Auni Nuolivaaran maalaistrilogian ensimmäiseen samannimiseen romaaniin (1936), vaan ennen kaikkea trilogian toiseen osaan, Isäntä ja emäntä (1937).

Onnelisesti päättyvän tragedian tarina on klassinen: maalaislesken ja tämän poikien oikeuksia sortaa rikas kylän mies ottaen haltuunsa tilan, vaikka osa pojista on jo täysi-ikäisiä ja siten oikeutettuja isänsä perintöön. Henkilöhahmot mukailevat tarinan luonnetta, sillä pojat edustavat kolmea stereotypiaa ahneesta ja tyhmästä esikoisesta (näytt. Hemmo Airamo), oikeamielisestä veljestä (näytt. Kaarlo Kytö) sekä apua kaipaavasta kuopuksesta (näytt. Juhani Turunen), joka vain vahvistaa keskimmäisen veljen urhoollista kuvaa. Ikään kuin nimikkoroolina olevan Katri-piian (näytt. Martta Kontula) rooli on ruman ankanpoikasen tapainen moraliteettiosa, jonka vastaparina nähdään muun muassa ilkeä ja hieman tyhmähkö maalaisleskiemäntä, poikien äiti, joka on usein aurinkoisen koomisia rooleja näytelleelle Elna Hellmanille harvinaisempi rooli.

Jäyhän näyttelijäohjauksen lopputulemana muodostunut jylhä dialogi ja arvosteluissakin kritiikkiä saanut replikointi ei ole kerronnan parasta antia, vaan muut kerronnalliset ratkaisut kiinnittävät katsojan huomion. Ohjaaja af Hällströmin tapa yhdistää kuva ja ekstradiegeettinen, tarinan ulkopuolinen, musiikki on kuin mykkäfilmin ja äänielokuvan välimaastosta. Äänielokuvahan oli jo toki lyönyt läpi Suomessakin 1920-luvun lopulla, ja ensimmäinen pitkä äänielokuvakin sai ensi-iltansa jo seitsemän vuotta ennen Paimen, piika ja emäntä -elokuvaa, mutta af Hällström on mykkäkauden kasvatteja ja teki kunniaa sille sisällyttämällä vailla puhetta olevia ja vain musiikkia sisältäviä jaksoja kyseiseen elokuvaansa. Äänityksen laadussa olisi voinut olla korjaamisen varaa, mutta yhtä kaikki musiikillinen mykkäkuvan ja dialogin vaihtelu tekee tästä elokuvasta mielenkiintoisen.

af Hällström, Roland (1938) Paimen, piika ja emäntä. Väinän Filmi.

Nuolivara, Auni (1936) Paimen, piika ja emäntä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Nuolivaara, Auni (1937) Isäntä ja emäntä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Kaunein kameran liike

"Lieneekö tämä suomalaisen elokuvan kaunein kameran liike? Se on pieni rakkaustarina, jonka toinen osapuoli on Helsingin kaupunki."

Näin pohtii Peter von Bagh yhtenä voice-over-kertojista dokumenttielokuvassaan Helsinki, ikuisesti (2008). Aatteiden kohteena on Ansa Ikosen näyttelemän Ansa Koskelinin luoma katse Helsingin ylle Yrjö Nortan ohjaamasta SF-paraatista (1940).

Yle lähetti Kesäkinonsa jatkoksi Peter von Baghin elokuvia eilen, lauantaina. Dokumenttielokuvassa Helsinki, ikuisesti kuvataan Helsinkiä mielenkiintoisesti sadan vuoden ajalta fiktiivisin ja dokumentaarisin elokuvapätkin, maalauksin, valokuvin, lauluin ja runoin.

Kuvien ja tekstien kaupunkia ei kuitenkaan ole olemassa, eikä ole koskaan ollutkaan. Se on utopiaa, jota kuvataan ihanteena tai dystopiana. Niinpä von Baghin dokumenttielokuvakaan ei kuva mitään todellista kaupunkia sen enempää kuin fiktiiviset elokuvatkaan. Tämä ei toki vähennä elokuvan viehätystä tai arvoa. Erja Mannon ääni kertookin von Baghin dokumentissa Katariina ja Munkkiniemen kreivi -elokuvasta (1943):

"Ehkä kaupunginosat ovat lähinnä ihmismielen kuvitelmia, kuten kuvitelman Munkkiniemi, jonka romanssi on elänyt pidempään kuin monet ikuisiksi uskotut talot."

Jos siis kotimaisen elokuvan kaunein kameraliike kuvaa Ansa Koskelinin ja Helsingin rakkautta, lienee von Baghin oma Helsinki-elokuva, jos baghmaisen runollisiksi heittäydymme, rakkauskirje kaupungille, jota ei ole.

von Bagh, Peter (2008) Helsinki, ikuisesti. Illume Oy.
Elstelä, Ossi (1943) Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Suomen Filmiteollisuus.

Norta, Yrjö (1940) SF-paraati. Suomen Filmiteollisuus.