Naishuolia ja erehdyksiä

Voiko Agapetuksen (Yrjö Soinin) Asessorin naishuolia (1935) lukea näkemättä sivuillakin Aku Korhosen roolisuoritusta elokuva-adaptaatiossa (1937)? Voiko komisario Palmun vasenta kättä, Kokkia, kuvitella lukiessaan Mika Waltarin Komisario Palmun erehdystä (1940) ilman, että Leo Jokelan näyttelijäsuoritus (1960) palaa mieleen?

Näyttelijällä on suuri merkitys elokuva-adaptaatiossa, sillä hän voi ammattitaidollaan luoda lähtemättömän vaikutuksen yleisöön ja muokata tarinan kerrontaa paljon. Korhosen naishuolista kärsivän asessorin rooli Yrjö Nortan ja Toivo Särkän elokuvassa (1937) oli niin vahva, että se siirtyy lukukokemukseen, ja Jokela nosti Kokin Matti Kassilan ohjaamissa Palmu-elokuvissa, esimerkiksi Komisario Palmun erehdyksessä (1960), niin selkeästi esille, että lukija hämmästelee, kuinka vähän Kokki onkaan mukana Waltarin romaanissa (1940). Tässä on toki kyse näyttelijän ammattitaidosta, mutta myös elokuvan ja romaanin kerronnan eroista: audiovisuaalisessa elokuvassa henkilöhahmo on koko ajan läsnä, vaikkei fokus olekaan hänessä. Päähenkilön puhuessa toinen hahmo näkyy selän takana kommentoimassa vaivattomasti pienin elein tapahtumia, kun romaanin lineaarisessa kerronnassa tällaisen kuvaamiseen tarvittaisiin erityisponnisteluja niin kirjoittajalta, kertojalta kuin lukijaltakin.

Tämä ero ei toki vähennä kummankaan teosmuodon asemaa tai merkitystä – saati Hannes Häyrisen asessoritulkintaa Lasse Pöystin ohjauksessa vuodelta 1958. Ero vain korostaa niiden ainutkertaisuutta.

Kassila, Matti (1960) Komisario Palmun erehdys. Suomen Filmiteollisuus. 

Norta, Yrjö & Särkkä, Toivo (1937) Asessorin naishuolet. Suomen Filmiteollisuus.

Pöysti, Lasse (1958) Asessorin naishuolet. Fennada-Filmi Oy.
Soini, Yrjö (1935) Asessorin naishuolet. Helsinkin: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Waltari, Mika (1940) Komisario Palmun erehdys. Helsinki: Werner Söderström Oy.

Ääni- ja mykkäelokuvan välissä (ja sivujuoni 5.2.)

Vanhojen kotimaisten elokuvien lähettäminen on Ylelle edukasta, mutta myös katsojalle mielekästä, sillä tänä syksynä on jo nähty hieman harvinaisempiakin teoksia, muun muassa Roland af Hällströmin tuotantoa – toki näytösajat ovat hieman hankalia. 

Roland af Hällströmin ohjaama elokuva Paimen, piika ja emäntä (1938) ei pidä nykykatsojaa otteessaan niinkään vauhdikkailla juonenkäänteillä tai värikkäillä henkilöhahmoilla kuin audiovisuaalisella kerronnalla. Sen adaptaatioprosessi on mielenkiintoinen, sillä elokuva ei nimestään huolimatta perustu vahvimmin Auni Nuolivaaran maalaistrilogian ensimmäiseen samannimiseen romaaniin (1936), vaan ennen kaikkea trilogian toiseen osaan, Isäntä ja emäntä (1937).

Onnelisesti päättyvän tragedian tarina on klassinen: maalaislesken ja tämän poikien oikeuksia sortaa rikas kylän mies ottaen haltuunsa tilan, vaikka osa pojista on jo täysi-ikäisiä ja siten oikeutettuja isänsä perintöön. Henkilöhahmot mukailevat tarinan luonnetta, sillä pojat edustavat kolmea stereotypiaa ahneesta ja tyhmästä esikoisesta (näytt. Hemmo Airamo), oikeamielisestä veljestä (näytt. Kaarlo Kytö) sekä apua kaipaavasta kuopuksesta (näytt. Juhani Turunen), joka vain vahvistaa keskimmäisen veljen urhoollista kuvaa. Ikään kuin nimikkoroolina olevan Katri-piian (näytt. Martta Kontula) rooli on ruman ankanpoikasen tapainen moraliteettiosa, jonka vastaparina nähdään muun muassa ilkeä ja hieman tyhmähkö maalaisleskiemäntä, poikien äiti, joka on usein aurinkoisen koomisia rooleja näytelleelle Elna Hellmanille harvinaisempi rooli.

Jäyhän näyttelijäohjauksen lopputulemana muodostunut jylhä dialogi ja arvosteluissakin kritiikkiä saanut replikointi ei ole kerronnan parasta antia, vaan muut kerronnalliset ratkaisut kiinnittävät katsojan huomion. Ohjaaja af Hällströmin tapa yhdistää kuva ja ekstradiegeettinen, tarinan ulkopuolinen, musiikki on kuin mykkäfilmin ja äänielokuvan välimaastosta. Äänielokuvahan oli jo toki lyönyt läpi Suomessakin 1920-luvun lopulla, ja ensimmäinen pitkä äänielokuvakin sai ensi-iltansa jo seitsemän vuotta ennen Paimen, piika ja emäntä -elokuvaa, mutta af Hällström on mykkäkauden kasvatteja ja teki kunniaa sille sisällyttämällä vailla puhetta olevia ja vain musiikkia sisältäviä jaksoja kyseiseen elokuvaansa. Äänityksen laadussa olisi voinut olla korjaamisen varaa, mutta yhtä kaikki musiikillinen mykkäkuvan ja dialogin vaihtelu tekee tästä elokuvasta mielenkiintoisen.

af Hällström, Roland (1938) Paimen, piika ja emäntä. Väinän Filmi.

Nuolivara, Auni (1936) Paimen, piika ja emäntä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Nuolivaara, Auni (1937) Isäntä ja emäntä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Kaunein kameran liike

"Lieneekö tämä suomalaisen elokuvan kaunein kameran liike? Se on pieni rakkaustarina, jonka toinen osapuoli on Helsingin kaupunki."

Näin pohtii Peter von Bagh yhtenä voice-over-kertojista dokumenttielokuvassaan Helsinki, ikuisesti (2008). Aatteiden kohteena on Ansa Ikosen näyttelemän Ansa Koskelinin luoma katse Helsingin ylle Yrjö Nortan ohjaamasta SF-paraatista (1940).

Yle lähetti Kesäkinonsa jatkoksi Peter von Baghin elokuvia eilen, lauantaina. Dokumenttielokuvassa Helsinki, ikuisesti kuvataan Helsinkiä mielenkiintoisesti sadan vuoden ajalta fiktiivisin ja dokumentaarisin elokuvapätkin, maalauksin, valokuvin, lauluin ja runoin.

Kuvien ja tekstien kaupunkia ei kuitenkaan ole olemassa, eikä ole koskaan ollutkaan. Se on utopiaa, jota kuvataan ihanteena tai dystopiana. Niinpä von Baghin dokumenttielokuvakaan ei kuva mitään todellista kaupunkia sen enempää kuin fiktiiviset elokuvatkaan. Tämä ei toki vähennä elokuvan viehätystä tai arvoa. Erja Mannon ääni kertookin von Baghin dokumentissa Katariina ja Munkkiniemen kreivi -elokuvasta (1943):

"Ehkä kaupunginosat ovat lähinnä ihmismielen kuvitelmia, kuten kuvitelman Munkkiniemi, jonka romanssi on elänyt pidempään kuin monet ikuisiksi uskotut talot."

Jos siis kotimaisen elokuvan kaunein kameraliike kuvaa Ansa Koskelinin ja Helsingin rakkautta, lienee von Baghin oma Helsinki-elokuva, jos baghmaisen runollisiksi heittäydymme, rakkauskirje kaupungille, jota ei ole.

von Bagh, Peter (2008) Helsinki, ikuisesti. Illume Oy.
Elstelä, Ossi (1943) Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Suomen Filmiteollisuus.

Norta, Yrjö (1940) SF-paraati. Suomen Filmiteollisuus.