Verkkosyötteet: sivujuoni 3.2.

Testasin sosiaalisen median kurssin ohjeiden mukaisesti verkkosyötettä tilaamalla muutamien blogien tekstejä suoraan verkkoselaimeeni. Tällöin näin uudet päivitykset ilman, että minun tarvitsi käydä seuraamallani verkkosivulla. Perinteisemmät kirjanmerkit siis vaihtuvat kätevästi tilannetta päivittäviin syötteisiin, joiden käytettävyys on osoittautunut niin hyväksi, että aion jatkaa niiden käyttöä.

Lukulistallani olevien blogien päivitykset näkyvät hieman samaan tapaan kuin verkkosyötteet selaimessa. Päivitysten otsikoita ei näe, mutta julkaisupäivämäärät ovat nähtävissä, jolloin pystyy seuraamaan helposti, milloin blogit päivittyvät, ja samalla antaa suosituksensa bloginsa lukijoille käydä tutustumassa kyseisiin blogeihin.

Ehkeivät nämä toiminnot sentään vielä aamulehteä korvaa, mutta blogien seuraamista helpottaa kuitenkin.

Verkossa: sivujuoni 3.1.a.

Myönnän, että aloitin tämän sosiaalisen median kurssin tehtävän hieman etuajassa, sillä verkoistoituminen tuntui normaalilta toiminnalta blogia perustaessa. Olen seurannut oman alani blogeja jo jonkin aikaa, mutta nyt oman blogini myötä rohkaistun liittämään niitä julkisesti lukulistalleni ja liittymään niiden lukijoiksi. Oman alani keskustelufoorumeina toimivat pitkälti monet blogipohjaiset verkostot, joihin ulkopuolisetkin voivat lähettää tekstejään ja osallistua kommentoimallakin keskusteluun – tämä on toki aloittelevalle bloggaajallekin hyvä keino päästä mukaan oman alansa keskusteluun. Alakohtaisilla tutkijaliitoilla on toki myös omat sähköpostilistansa ja verkkoalustansa, mutta humanisteja yhdistää pääosin historiaan keskittyvä, mutta tästä huolimatta monitieteinen Agricola-sivusto. Näiden lisäksi on useita teoskritiikkisivustoja, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin verkkojulkaisuja, joita toimittaja tai moderaattori säätelee.

Tutkimukseni edetessä voisin rohkaistua myös uusien verkostopalveluiden käyttäjäksi, esimerkiksi Academia.edun, kuten aiemmin olen jo pohtinutkin, sillä esimerkiksi LinkedIn ei ole koskaan tuntunut alalleni soveltuvalta. Ehkä mieli tässä asiassa vielä joskus muuttuu suopeammaksi. Sosiaalinen media on kuitenkin jo näyttänyt mahtiaan oppimismuotona kurssimme aikana, sillä havaitsin Cherry Colan linkittäneen blogiinsa Vilma Luoma-ahon artikkelin Sosiaalinen media: mennäkö vai eikö mennä?, joka kuvaa tilannetta hyvin. Luoma-aho korostaa tekstissään sosiaalisen median taitojen omaksumista – kyse on omanlaisestaan tekstitaidosta, joka tulee opetella. Sosiaalisen median lisäksi toki kotimaisia tieteellisempiä julkaisuja on helppo seurata JUULI-julkaisuportaalissa.

Olenkin keskittynyt näin blogini alkutaipaleella kokoamaan seurantalistalleni blogeja, joiden kirjoittajina on joko alani yksittäisiä tekijöitä tai kirjoittajaryhmiä ja tunnettuja instituutioita. Näistä suurin osa on ryhmittymiä, joiden blogeja tai muita verkkoympäristöjä olen seurannut jo pitkään. Alun perin ne ovat löytyneet alalla toimivien tuttavien tai toisten sosiaalisen median sivustojen kautta: Facebookista tuttavien sivustoilta, kahvipöytäkeskustelujen suosituksista, hyväksi havaittujen blogien seurantalistoilta tai esimerkiksi kirjallisuusblogilistauksista.


Luoma-aho, Vilma (2010) "Sosiaalinen media: mennäkö vai eikö mennä?" Tiedosta 02/10. TIEKE Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus ry, s. 8–11.

Sivujuoni 5.1.b. eli näin särkyi kronologia: tiedon jakamisesta

Sivujuonet ovat arvaamattomia ja tässäkin blogissa ne rikkovat kronologista aikarakennetta, sillä sivujuoni 5.2. julkaistiin ennen tätä päivitystä, ja tämänkin jälkeen tullee vielä pienemmällä numeroinnilla olevia sivujuonteita. 

Tiedon jakaminen verkossa on kiehtova ajatus, mutta mitä voi jakaa ja mitä itse tahtoo jakaa? Sosiaalisen median kurssillamme on ollut paljon keskustelua siitä, kuinka verkkoidentiteetti ja ammatillinen kuva muodostuvat. Sehän muodostuu tietenkin julkaisuista, joita esimerkiksi blogissaan tekee – mitä aiheita nostaa esiin, minkälaisia tekstejä kirjoittaa ja mitä tietoa jakaa sekä itsestään että aiheistaan.

Tämän blogini aiheiston rajaaminen oli helppoa, mutta samalla vaikeaa, sillä se muodostui automaattisesti omista kiinnostuksen kohteistani, jotka ovat myös tutkimukseni kohteita, mutta ne eivät ole selvästi rajautuvia. Termeinä kirjallisuus ja elokuva kattavat melko paljon tekstin, kuvan ja viestinnän kentistä, mikä antaa hyvin liikkumatilaa, mutta samalla myös tuo rajaamisen haasteita. Tarkoituksenani onkin tehdä blogipäivityksiä paitsi kirjallisuudesta ja elokuvasta yleensä, myös yksittäisistä teoksista: pohdintaa, arvosteluja ja analyyseja. "Tekstimuotoina" käytän kuhunkin aiheeseen parhaiten soveltuvaa muotoa: tekstiä, kuvaa ja ehkä myös multimediaa.

Oman tietämyksen ja mielipiteen jakaminen on hyödyllistä tutkimuksellisestakin näkökulmasta, ja blogialusta on helppo julkaisukanava. Toisaalta tämä helppous voi innostaa kirjoittamaan erittäin paljon, jolloin määrä alkaa korvata laatua. Blogin näkyvyys onkin tässä ainoa varsinainen haaste, jonka voi yrittää voittaa käsittelemällä asioita uudesta näkökulmasta tai esimerkiksi ottamalla osaa ajankohtaiseen alan keskusteluun. Kannatan myös rinnakkaisjulkaisemista ja Open access -toimintaa, joten olen pohtinut mahdollisuuksia julkaista muualla ilmestyneitä verkkotekstejäni, esimerkiksi artikkeleita, erilaisissa akateemisissa verkkoyhteisöpalveluissa. Samoin laatimani opetusmateriaalia voisi hyödyntää paitsi blogissani, myös muissa verkkojulkaisukanavissa – organisaatioissa, joissa olen käynyt opettamassa, on yleensä tahdottu myös jollakin tavoin tallentaa opetusmateriaaleja, luentodioja ja opiskelijoiden töitä, joten tätä on tapahtunut jo automaattisestikin. Voisin yhdistää erityisesti konferenssiesitelmien luentodioja tähän blogiini yhdessä tapahtumista itse ottamieni valokuvien kanssa.

Blogin kirjoittamiseen on tehty monia oppaita ja yksi alan kotimaisista teoksista on Katleena Kortesuon ja Jarkko Kurvisen Blogimarkkinointi (2011). Siinä ohjeistetaan blogin kirjoittajia nollatilanteesta blogimarkkinoijiksi ja sisällöntuotantoon kannustetaan seuraavasti:

"Monet surevat, että blogiin ei riitä kirjoitusideoita. - - Ensinnäkin ongelmana on itsesensuuri. - - Bloggaaminen ei kuitenkaan ole Nobel-romaanin tai -tutkimuksen tekemistä. - - Toisena ongelmana on se, että omia ajatuksiaan ei huomaa eikä tiedosta. - - Trendien ja muiden kiinnostavien aiheiden löytämiseen esimerkiksi Google tarjoaa ilmaista avainsanatyökalua - - Blogillesi sopivia sesonkeja löydät puolestaan Google Trends -työkalulla (google.com/trends)." (Kortesuo & Kurvinen 2011: 28, 49.)

Trendien aalloilla pysyminen ei liene ongelma, jos kirjoittaa blogiaan omalta alaltaan, joten en usko turvautuvani muutamaan hetkeen moisiin palvelimiin. Kaikissa blogeissa se ei ole edes tarkoituksena, mutta kirjallisuudesta ja elokuvasta kirjoittaessa tulee väkisinkin innostuneeksi samoista uutuusteoksista kuin toiset lukijat ja bloggaajat. Alastaan innostuneella bloggaajalla riittää varmasti myös aiheita päivityksiin.

Omasta tutkimuksesta kerrottaessa pitäisi myös hallita media, jossa aiheestaan kirjoittaa. Yrittäjänaisten Keskusliiton toimitusjohtaja Heli Järvinen onkin listannut, ettei tule hienostella sivistyssanoilla tai suhteuttamattomilla tutkimusluvuilla, vaan pitää kaivaa tutkimuksesta esiin tarina ja edistää tutkimustulosten esiin tuomista maustamalla kertomaansa (Laukkanen 2012: 21). Toisaalta näin onnistut varmasti -vinkkeihin tulee suhtautuakin varauksella, sillä Blogimarkkinointi-kirjan tekijät itsekin kertovat, että

"Huonoimmat bloggausvinkit ovat kahdenlaisia: a) niitä, jotka toimivat vain marginaalisissa tapauksissa ja b) niitä, joita ei voi perua" (Kortesuo & Kurvinen 2011: 31).

Esteitäkin blogijulkaisemiselle toki on niin lain mukaan kuin kirjoittajan pään sisälläkin. Tekijänoikeudellinen aineisto on tietenkin oma tapauksensa, ja jokaiselle tulisi antaa kunnia työstään – tämä on osasyy, miksi tahdon merkitä jokaiseen blogipäivitykseni loppuun myös tiedot teoksista, joita olen päivityksessä käsitellyt, eikä blogissani ole vielä ollut kuvia. Toisaalta on myös hyvä tiedostaa Kortesuon ja Kurvisenkin vinkkaamat ilmaiset kuvapankit, kuten StockXCHNG ja MorgueFILE (s. 42). Kirjoittajan pään sisällä on myös jatkuvaa rajankäyntiä siitä, mitä voi julkaista. Jos huomaa tutkimuksensa etenevän, tahtoisi sen tuloksia toki jakaa heti kaikille, mutta toisaalta tahtoo ensin ylittää virallisen julkaisukynnyksen, jos onnistuu löytämään jotain aivan uutta. Esteet liittyvät myös paljon blogiaiheiden rajaamiseen, sillä kaikista elokuvista ja kirjoista ei mitenkään ehdi kirjoittaa – realiteetit nousevat vastaan.


Kortesuo, Katleena & Kurvinen, Jarkko (2011) Blogimarkkinointi. Blogilla mainetta ja mammonaa. Helsinki: Talentum. 
Laukkanen, Minna (2012) "Uutispommittaja vai rampa ankka? Tutkijoiden roolista mediassa." Tiedetoimittaja 1/2012, s. 21–22.

Ääni- ja mykkäelokuvan välissä (ja sivujuoni 5.2.)

Vanhojen kotimaisten elokuvien lähettäminen on Ylelle edukasta, mutta myös katsojalle mielekästä, sillä tänä syksynä on jo nähty hieman harvinaisempiakin teoksia, muun muassa Roland af Hällströmin tuotantoa – toki näytösajat ovat hieman hankalia. 

Roland af Hällströmin ohjaama elokuva Paimen, piika ja emäntä (1938) ei pidä nykykatsojaa otteessaan niinkään vauhdikkailla juonenkäänteillä tai värikkäillä henkilöhahmoilla kuin audiovisuaalisella kerronnalla. Sen adaptaatioprosessi on mielenkiintoinen, sillä elokuva ei nimestään huolimatta perustu vahvimmin Auni Nuolivaaran maalaistrilogian ensimmäiseen samannimiseen romaaniin (1936), vaan ennen kaikkea trilogian toiseen osaan, Isäntä ja emäntä (1937).

Onnelisesti päättyvän tragedian tarina on klassinen: maalaislesken ja tämän poikien oikeuksia sortaa rikas kylän mies ottaen haltuunsa tilan, vaikka osa pojista on jo täysi-ikäisiä ja siten oikeutettuja isänsä perintöön. Henkilöhahmot mukailevat tarinan luonnetta, sillä pojat edustavat kolmea stereotypiaa ahneesta ja tyhmästä esikoisesta (näytt. Hemmo Airamo), oikeamielisestä veljestä (näytt. Kaarlo Kytö) sekä apua kaipaavasta kuopuksesta (näytt. Juhani Turunen), joka vain vahvistaa keskimmäisen veljen urhoollista kuvaa. Ikään kuin nimikkoroolina olevan Katri-piian (näytt. Martta Kontula) rooli on ruman ankanpoikasen tapainen moraliteettiosa, jonka vastaparina nähdään muun muassa ilkeä ja hieman tyhmähkö maalaisleskiemäntä, poikien äiti, joka on usein aurinkoisen koomisia rooleja näytelleelle Elna Hellmanille harvinaisempi rooli.

Jäyhän näyttelijäohjauksen lopputulemana muodostunut jylhä dialogi ja arvosteluissakin kritiikkiä saanut replikointi ei ole kerronnan parasta antia, vaan muut kerronnalliset ratkaisut kiinnittävät katsojan huomion. Ohjaaja af Hällströmin tapa yhdistää kuva ja ekstradiegeettinen, tarinan ulkopuolinen, musiikki on kuin mykkäfilmin ja äänielokuvan välimaastosta. Äänielokuvahan oli jo toki lyönyt läpi Suomessakin 1920-luvun lopulla, ja ensimmäinen pitkä äänielokuvakin sai ensi-iltansa jo seitsemän vuotta ennen Paimen, piika ja emäntä -elokuvaa, mutta af Hällström on mykkäkauden kasvatteja ja teki kunniaa sille sisällyttämällä vailla puhetta olevia ja vain musiikkia sisältäviä jaksoja kyseiseen elokuvaansa. Äänityksen laadussa olisi voinut olla korjaamisen varaa, mutta yhtä kaikki musiikillinen mykkäkuvan ja dialogin vaihtelu tekee tästä elokuvasta mielenkiintoisen.

af Hällström, Roland (1938) Paimen, piika ja emäntä. Väinän Filmi.

Nuolivara, Auni (1936) Paimen, piika ja emäntä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Nuolivaara, Auni (1937) Isäntä ja emäntä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Sivujuoni 2.2.

Sosiaalinen media valtaa jatkuvasti enemmän alaa, joten pitäisiköhän tutkijoiden vallata sosiaalinen media. Itselläni on Facebook-tili henkilökohtaista viestintääni varten ja tämä blogi, jossa voin kirjoittaa omista kiinnostuksen kohteistani ja tutkimuksestani. Työni kautta olen toiminut myös yrityksen nimissä Twitterissä ja Facebookissa. On tullut käytettyä myös Spotifya ja vierailtua Pinterestissä sekä tumblr.- ja Youtube-sivustoilla sekä lukuisissa blogeissa, erityisesti Bloggerissa ja WordPressissa. Ehkä Academia.edu olisi vielä valloitettava.

Jäinkin kaiken sosiaalisen median käytön keskellä pohtimaan, kuinka sosiaalisen median voi nykyään rajata selkeästi – usein sitä on yritetty, mutta hankalaa se on, sillä monissa verkkojulkaisuissa on useita sosiaalisen median perustyökaluja, esimerkiksi kommentointimahdollisuus. Ovatko nekin siis osa sosiaalista mediaa, kun lukija voi jättää kommentin, jakaa julkaisun tai tykätä siitä välittömästi? Toki perinteisissä paperijulkaisuissakin voi kommentoida kirjoittamalla mielipiteestään julkaisun verkkosivujen kommenttipalstalle tai vastineen itse lehteen. Onko siis lopulta olemassa epäsosiaalista mediaa? Sosiaalinen media mielletään jatkuvasti muuttuvaksi, interaktiiviseksi verkkorakenteiseksi ympäristöksi, nopeammaksi kuin perinteisemmät julkaisukanavat, mutta näihin ominaisuuksiin liittyy usein myös häviävyys ja hetkellisyys. Onko se hyvä vai huono asia?

Sivujuoni 2.1.

Sosiaalinen media on helppo ja samalla hankala alusta rakentaa ammatillista julkista identiteettiä. Monet menestystarinat, omat yrityksen ja uuden elämänpolut, ovat ponnistaneet somen pohjalta, joten paljon hyvää siinä on oltava - tämäkin blogi on perustettu innostuksesta käsittelemiini aiheisiin, muttei se poissulje sitä, etteikö kirjoittajasta muodostuisi jonkinlainen ammatillinen henkilökuva.  Päinvastoin, se saattaa hyvinkin muokata ja vahvistaa sitä.

Ammatillinen julkinen verkkoidentiteetti ei ole työroolin ilmentämistä osana yrityksen tai yhdistyksen kokonaiskuvaa tai yksityistä verkkoidentiteettiä. Se on Tuija Aallon ja Marylka Yoe Uusisaaren (2010) mukaan  henkilöbrändi, joka muodostetaan jatkuvalla ja tavoitteellisella työllä. Se vaatii käytännössä neljää asiaa: tieto- ja viestintätekniikan hallintaa, viestintäosaamista, asiantuntijuutensa jakamista ja toisten huomioimista.

Mielestäni nämä asiat voisi summata lopulta verkostoitumiseksi interaktiivisessa mediassa. Verkostoituminen on päivän sana ja ehkä huomisenkin – niin on tosin ollut työmarkkinoilla ennen trendisanastoakin. Tämän päätarkoitteen tavoittelu ei saata sen osatavoitteita yhtään huonompaan valoon. Lähes jokaisessa työssä kohtaa tietoteknisten vaatimusten joukon, joten jos esimerkiksi bloggaamalla saa kirjoittamisen ilon lisäksi uusia tai kehittää vanhoja taitoja, on se kannattavaa. Toisaalta seuraamalla toisten blogeja, uutisia ja kommentteja näkee uusia keinoja ja tapoja hyödyntää alustaa, jota itsekin käyttää. Näitä samoja taitoja voi hyödyntää vielä muissakin verkon tai ylipäänsä laitteiston hallintaa vaativissa tehtävissä. Samalla pysyy myös ajantasalla toisten saman alan toimijoiden työstä ja pääsee jakamaan näkemyksiään, mikä on varmasti kaikista suurimpia hyötyjä. 

Blogit aiheuttavat kuitenkin myös huolenaiheita. Kun julkaisee jotain avoimessa blogissa, on se kaikkien luettavana ja jaettavana. Kukaan ei voi taata tekijänoikeuksien säilymistä kirjoittajalla, kun tekstejä ilmestyy verkkoon huimaa tahtia. Julkaisemista on siis tarkoin harkittavaa, mutta se on blogin pitämisen edellytys ja osa sen viehätystä. Tätä haittapuolta ei siis voi suoranaisesti laskea henkilöbrändin luomisen negatiiviseksi seikaksi.

Monet ovat ratkaisseet työroolin, yksityisen verkkoidentiteetin ja henkilöbrändin erottelun käyttämällä useita eri verkkoidentiteettejä, mikä on varmasti toimiva ratkaisu, jos haluaa blogata oman tutkimuksensa lisäksi myös aivan täysin henkilökohtaisista asioista tai harrastuksista. Toisaalta voi miettiä, voiko näitä identiteettejä lopulta erottaa toisistaan ja olisiko itse asiassa hyödyllisempääkin toimia verkossa henkilökohtaisemmalla profiililla kuin pelkällä henkilöbrändillä. Jääkö toisaalta silloin liian alttiiksi arvostelulle, jos lukijat kaipaavatkin näiden verkkoidentiteettien erittelyä, eivätkä ymmärrä, miksi bloggaaja kirjoittaa harrastuksistaan ja tutkimuksestaan samassa ympäristössä? Onko tällaisen asian pohtiminen lopulta turhaa – olisiko parempi vain herättää keskustelua?

Aalto, Tuija. & Uusisaari, Marylka Yoe (2010) Löydy. Brändää itsesi verkossa. Helsinki: Avain.

Ensimmäinen sivujuoni

Yksi tämän blogin sivujuonista on sosiaalisen median kurssille osallistuminen, ja osa blogipäivityksistä onkin vastauksia kurssiin liittyviin kysymyksiin.

Miksi lähteä mukaan tällaiseen hankkeeseen? Vastauksen antaminen on yhtä helppoa ja vaikeaa kuin perustelut blogin perustamiselle: tahto oppia ja kokeilla jotain uutta. Kirjoittamalla aiheista, jotka liittyvät omaan tutkimukseen, tai sosiaalisen median taitojen kartuttaminen niitä julkisesti pohtimalla voivat parhaimmillaan osoittaa, missä viestinnällisissä aiheissa on vahvimmillaan, ja miten kehittää heikkouksiaan. Kuinka siis voisin hyödyntää verkkoviestinnässä puheviestintävahvuuksiani, kuuntelukykyä, asiakeskeisyyttä ja havainnollistamistaitoa? Asiakeskeisyys on helpoimmin ympäristöstä toiseen mukautuva ominaisuus, mutta blogikommentteja lukiessani voin hymyillä, hymistä ja nyökytellä kuinka paljon tahansa, ja silti vastassani on aina koneen kylmä ruutu. Tämä ominaisuuteni pitää siis saada jotenkin muutettua sanalliseksi, tekstuaaliseksi, viestinnäksi. Toisaalta blogipohjat ja sosiaalinen media yleensä ovat käyttöominaisuuksiltaan joustavia ympäristöjä, eli siellä voi julkaista videoita, koosteita ja multimediaesityksiä, kuten PowerPointteja – näin perinteisen tekstuaalisen havainnollistamisen lisäksi voi hyödyntää myös kuuntelukykyään, jos esimerkiksi blogia käyttäisi jatkossa työryhmän työskentelyssä verkkokokouksen keinoin.

Toisaalta viestintätaitojen vahvuudet saattavat paljastaa itsessään myös heikkouksia. Kuuntelukyky voi johtaa harmonian etsintään ryhmässä toimiessa, mikä ei ole suotavaa, jos tahtoo saada oman eriävän mielipiteensä kuuluville. Toisaalta tämän tiedostaessaan tulee helposti lausuneensa oman kantansa asioihin hyvinkin suoraan. Asiakeskeisyydestäni huolimatta havainnollistamistaipumukseni vie vieläpä usein pitkien tekstien kirjoittamiseen, kun yritän selvittää esittämäni asian kaikki puolet – ristiriitaisesti ihanteeni on kuitenkin tiivistää kaikki valmiiksi mahdollisimman lyhyeen puheevuoroon. Tässä ristiaallokossa pitäisi sitten viestijänä kehittyä. Blogi sallii pidemmätkin päivitykset, mutta monet muut sosiaalisen median muodot vaativat lyhyitä päivityksiä, jos tahtoo, että joku toinen niitä jaksaisi lukea. Toivottavasti siis havaitsen julkistaessani ajatuksiani, että ilmaisuni on tiivistynyt asian ympärille, mutta säilyttänyt silti havainnollisuutensa ja oman tyylinsä kuivettumatta virastokieleksi. 

Suomalaisen viestintäkulttuurin tavoin en siis pelkää hiljaisuutta tai toisten kuuntelemista, vaikka kohteliaan suoraan ja luotettavaan viestintään pyrinkin osallistumaan: sisällön laatu korvaa ehdottomasti määrän. Aika näyttää, kuinka pahoin tämä mantra jää toteutumatta tässä blogissa.