Kääk! Ankkojen siivellä

Vuosittainen Tampere kuplii -tapahtuma on jälleen käynnissä, joten sen kunniaksi lyhykäinen Ankka-postaus. Disneyn Ankkojen maailmanhistoria -sarja jakaa maailmanhistorian perinteiseen kuuteen lohkoon: Esihistoria ja varhaiset korkeakulttuurit, Antiikin aika, Keskiaika, Renessanssista suuriin vallankumouksiin, Löytöretket ja Uusi maailma sekä Nykyaika. Jokaisessa näistä kirjoista käydään sarjakuvan avulla menneessä ajassa – osin myös tarinan maailmassa niin, ettei kaikkia tarinoita voi pitää historiallisesti paikkansa pitävinä. Tämä kuitenkin kerrotaan selkeästi nuorellekin lukijalle kirjojen aloituksissa, "Historiaa ankan siivellä"-johdannoissa, joissa kotimaiset historiantutkijat kertovat käsiteltävän aikakauden keskeisimmät tapahtumat ja taustatiedot. Ankkamaisimmin tässä tehtävässä onnistuu 1. osan "Afrikasta Atlantikseen"-tekstissään Vesa-Pekka Herva. Teossarjan ansioksi onkin luettava paikallisuus, sillä nämä johdattelevat tekstit eivät ole käännettyjä, vaan suoraan kotimaisten asiantuntijoiden kynistä. Tai kuten asiaankuuluvasti tulisi ilmaista: räpylöistä. 

Mennyt aika pyritään tuomaan hyvin eläväksi ja sitä väritetään tarinoissa fiktiolla lapsilukijoiden iloksi. Kerrontaan tuodaan mukaan myös nykyaikaa, muun muassa tasa-arvoajattelun kautta, kun Iines sonnustautuu keskiajalla haarniskaan ja toteuttaa unelmansa ritarin ammatista. Kuvitus ja dialogi eivät aina yllä Ankka-tuotannon parhaimmiston tasolle, mutta historian melko ansiokas kahlaaminen läpi näinkin tiiviissä muodossa antanee tämän anteeksi. Kuten vanhastaan länsimainen historiankirjoitus, pohjaa ankkahistoriakin lähinnä länsimaalaisiin taruihin ja historiaan. Esimerkiksi Kiinan historiaan viitataan vain ohimennen johdantoluvuissa, joissa kerrotaan Euroopan "kehittyneen" idän jättejä hitaammin. 

Menneessä käydään teoksissa monin eri tavoin. Sinne matkataan aikakoneella ja joskus sinne päädytään arkeologisen luennon tai kaivauksien johdattelemana sekä toisinaan Indiana Hopon villien tutkimusten ja päätelmien kautta. Erityisesti keskiajan ja uuden ajan taitteessa on osuvaa matkata myös loitsun avulla. Jo ensimmäisessä osassa käydään läpi suuri määrä merkittäviä tapahtumia: nähdään alkuräjähdys – ja itseasiassa jopa hetki ennen tätä – elämänmuotojen kehittyminen, tulen ja pyörän keksiminen, "Hammarupin" lakien kirjaaminen, todennetaan Atlantiksen myyttinen kohtalo, käydään "Hopopotamiassa" (Mesopotamiassa) tutustumassa ziggurateihin ja tietenkin Niilin leipeillä pyramideihin ja faaraoihin. Tuttuja viitteitä on myös keskiajalla, jolloin purjehditaan viikinkien kanssa, tavataan Dante ja taistellaan Attilaa vastaan. Uuden ajan alussa sen sijaan tavataan William Shakespeare, Galileo Galilei, Nikolaus Kopernikus ja selvitetään Mona Lisan hymyn mysteeri. Lukijat pääsevät tutustumaan myös kirjapainon syntyyn, käyvät Aurinkokuninkaan hovissa ja Pohjois-Amerikassa sekä kohtaavat valistuksen tuulet. Löytöretkien aikoihin etsitään Intiaa, mutta pääsytään aivan muualle, tutustutaan inkoihin ja mohikaaneihin, seikkaillaan villissä lännessä ja käydään Maylflowerin kannella. Sarjan Nykyaika-osassa nähdään puolestaan paljon uusia keksintöjä, jotka johtavat muun muassa tutulta kuulostavan lentäjän, Punaisen ankan, luo, sekä tuttuja kohteita, kuten Eiffel, ja lounastetaanpa Mikin kanssa myös rakennustelineillä New Yorkin yllä. Roopen rahasäiliössä aletaan käyttää tietokonetta ja käydään Indiana Hopon innoittamana avaruudessa. Lopulta käydään myös musiikin maailmassa, kun "Ulvojat" alkavat rokata.

Varhaisten korkeakulttuurien aikakaudelle sijoitettu Aku Assurin torni on puolestaan ankkakirjoittajien mielikuvituksen tulosta, vaikka muistuttaakin ulkoisesti tuttuja rakennelmia. Antiikin aikana myytit, ankkamainen fiktio ja historia menevät iloisesti sekaisin, kun tarinoissa kuullaan muunmuassa Troijan kohtalosta, maailman seitsemästä ihmeestä, roomalaisten tieprojektista sekä kohdataan Minotaurus, Troijan Helena ja Odysseus. Keskiajalla Mikki kohtaa Robin Hoodin ja Aku päätyy seikkailuun, joka muistuttaa hyvin paljon Raivoisaa Rolandia, ja uudella ajalla Aku joutuu Cyrano De Bergeracin maailmaan. Löytöretkillä seilataan puolestaan Rosvo-Roopen laivassa. Nämä viitteet taruihin ja teksteihin ovatkin ankkamatkojen mielenkiintoista materiaalia, ja jos ajatellaan teoksien olevan suunnattu lapsiyleisöllekin, synnyttävät ne varmasti myös keskusteluja kirjan äärellä ja uudelaisen tavan oppia menneisyydestä.

Mukana ovat tuttujen ankkalinnalaisten esi-isät ja kaukaiset tuttavat, joiden piirteet ovat sangen tuttuja: Roope edustaa ahneutta ja saituutta ollessaan aina vain huolissaan kylvyistään, tapahtuivat ne sitten kolikoissa, kullassa tai simpukoissa. Akun huonoa tuuria ja kommelluksia tietää myös odottaa siinä missä Pellen keksintöjäkin. Hannu Hanhen onni ei muutu, elää hahmo millä aikakaudella ja nimivariaatiolla tahansa. Hansu laiskottelee, ja Mikki seikkailee.

Hauskasti toteutetut historiakirjat ovat siis ankkamaisen vauhdikkaita ja ennen kaikkea viihdyttävät lukijaa samalla, kun innostavat lapsia hakeutumaan jatkossakin menneiden aikojen äärelle.

Ahonen, Kirsi; Kastari, Anna; Lehtonen, Lilli; Perälä, Riku; Rusokallio, Elina; Viitanen, Ville & Äärilä, Mika (2013, toim.) Ankkojen maailmanhistoria 1. Esihistoria ja varhaiset korkeakulttuurit. Sanoma Magazines Finland Oy. Suom. Norrman, Elina; Tupala, Kaisu; Vesterinen, Mikko & Aku Ankan taskukirjan toimitus. 3. p.

Lehtonen, Lilli; Kastari, Anna; Perälä, Riku; Valli, Kati; Viitanen, Ville & Äärilä, Mika (2011, toim.) Ankkojen maailmanhistoria 2. Antiikin aika. Sanoma Magazines Finland Oy. Suom. Ahonen, Kirsi; Keynäs, Ville; Kivimäki, Arto; Partanen, Anu; Pääkkönen, Saara; Tupala, Kaisu & Aku Ankan taskukirjan toimitus. 2. p.

Kastari, Anna; Perälä, Riku; Rusokallio, Elina & Viitanen Ville (2010, toim.) Ankkojen maailmanhistoria 3. Keskiaika. Sanoma Magazines Finland Oy. Suom. Ahonen Kirsi; Keynäs, Ville; Partanen, Anu, Pääkkönen, Saara & Aku Ankan taskukirjan toimitus. 2. p.

Hurme, Jenni; Kastari, Anna; Perälä, Riku & Viitanen, Ville (2011, toim.) Ankkojen maailmanhistoria 4. Renessanssista suuriin vallankumouksiin. Sanoma Magazines Finland Oy. Suom. Ahonen, Kirsi; Keynäs, Ville, Partanen, Anu & Aku Ankan taskukirjan toimitus.

Kastari, Anna; Rusokallio, Elina; Perälä, Riku & Viitanen Ville (2012, toim.) Ankkojen maailmanhistoria 5. Löytöretket ja Uusi maailma. Sanoma Magazines Finland Oy. Suom. Keynäs, Ville; Partanen, Anu; Partanen, Riku & Aku Ankan taskukirjan toimitus. 2. p.

Hurme, Jenni; Kastari, Anna; Perälä, Riku; Viitanen, Ville & Äärilä, Mika (2012, toim.) Ankkojen maailmanhistoria 6. Nykyaika. Sanoma Magazines Finland Oy. Suom. Ahonen, Kirsi; Keynäs, Ville; Partanen, Anu; Partanen, Riku; Pääkkönen, Saara & Aku Ankan taskukirjan toimitus.

Minna Canthin päivänä

Olen jostain syystä tarttunut viime aikoina usein 1800-luvun lopun teoksiin. Suurkulutuksessa ovat olleet muiden muassa Minna Canthin ja Juhani Ahon teokset, joita on erityisen mielenkiintoista lukea rinnakkain saman ajan kuvauksina. Canthin Hanna (1886) ja Ahon Helsinkiin (1889) kuvaavat elämää hyvin eri näkökulmista, mikä ei ole ihmeellistä, sillä onhan niiden kirjailijoillakin ollut näkemyseroja, mutta toisaalta niiden asetelmissa on paljon samaakin.

Maaseutu–kaupunki-vastakkainasettelu on molemmissa teoksissa samankaltainen. Maalla eletään lähes kansallisromanttista vapaata, ihanaa ja tervettä elämää, kun sen sijaan kaupungeissa on paheellista, ahdasta ja meluisaa. Hanna on nuori tyttö, joka lähetetään vahvistamaan terveyttään maalle, kun sen sijaan Juhani Ahon teoksen päähenkilö Antti on nuori maalta Helsinkiin matkaava ylioppilas, joka laiva- ja junamatkan aikana heittää hyvästit raittius- ja siveellisyysaatteille. Päähenkilöiden tilanteissa näkyy ilmestymisajankohdan sukupuoliero, sillä Hannan hahmon kaltainen henkilö ei olisi voinut opiskella ja elää yhtä vapaasti kuin Antti. Canthin vahva tasa-arvoaate ja Ahon teoksen pohdinta kielikiistasta ja yhteiskuntaluokista ovat molemmat aikansa kuvia, mutta kuvaavat tilannetta eri näkökulmista. Antti määritellään "ruotsalaisten" puolelle kuuluvaksi melko varakkaaksi opiskelijaksi, kun taas Hanna kuuluu köyhälistöön ja elää paljon konservatiivisempaa elämää, vaikka irrottautuukin lopulta uskonnon vaikutuspiiristä.

Hanna kokee isänsä alkoholin käytön uhkana, koko perhettä riivaavana ongelmana, johon ei pysty puuttumaan, mutta Antti taas tahtoo juoda, koska isänsäkin joi. Hän tahtoo näyttää aikuiselta ja omatahtoiselta mieheltä, vaikka Hannalla voikin tulkita olevan selkeämpiä ja jopa kypsempiä ajatuksia moraalista ja opiskelusta. Tämä on luonnollisesti aihe, jota kirjailijat ovat pyrkineet korostamaankin. Hannaa kuvataan usein psykologisesti, henkilöhahmon tunteisiinsa ja sisäiseen elämäänsä keskittyen, koska hänellä ei ole suurta fyysistä liikkumatilaa aikakautensa naisen roolissaan, kun taas Antin mielessä käyvät ajatukset ovat harvemmin kovin syvällisiä ja hahmo kuvataankin pikemminkin tekojensa kautta ikään kuin käänteisenä kasvutarinana. Hanna jää kotiin omaan rooliinsa ompelemaan ja haave opettajaksi opiskelemisesta jää vanhempien mielipiteiden varjoon, mutta Antti on konkreettisestikin koko ajan matkalla johonkin uuteen. Antin tekemät viittaukset David Copperfieldiinkaan eivät olisi sopineet Hannan elämänalaan. Rakkautta ja jopa erotiikkaa kuitenkin molemmista teoksista löytyy, kun sydämensä särkenyt humalainen Antti silmäilee kanssamatkustajiaan ja laivan henkilökuntaa ja Hanna tutustuu yhtäältä opiskelijapoikaan, Woldemariin, mutta toisaalta suhtautuu kiinteästi myös naispuolisiin ystäviinsä.

Teosten avoimet loput eivät ole suomalaisenkaan kirjallisuuden positiivisimpia, mutta lähes naturalistisesti kirjoitettu tarina kestää aikaa, ja molempien teosten teemat toistuvat kirjoittajasukupolvelta toiselle. Konteksti ja opettavuuden aste muuttuvat, mutta lukija jää.

Aho, Juhani (1997/1889) Helsinkiin. Helsinki: SKS.
Canth, Minna (e2015/1886) Hanna. Helsinki: Elisa Kirja (e-kirja).

Paluu arkeen

Kolme väitöskirja-artikkelia ja kaksi kirjaa myöhemmin.

Vuosi on vihdoin vaihtunut ja uudessa kalenterissa on lähinnä töitä, väitöskirjaa ja muita opintoja, mutta tuntuu, että johonkin väliin voisi saada mahtumaan myös blogin. Ajoittain, sivu kerrallaan. Säännöllisen epäsäännöllisesti.

Hiljaisuus

Näppäimistö rapisee. Sivut kääntyvät. Blogissa vallitsee hiljaisuus.

Kirjoittamiskeskittymä, joka katkaisee tutkimuspuuhan nimellisesti, mutta jonka voi aina henkevästi toivoa tukevan sitä. Konferenssien ja artikkelien deadlinet eivät tästä tietenkään kavahda, joten varsinaisesta tauosta ei voi puhua. Määräaikainen päivätyökin painaa niskaa kyyryyn, joten kirjoittaminen pitänee jatkossakin toteuttaa yöltä lainatuilla tunneilla. Valittaa ei kuitenkaan voi tai kannata, koska näin tällä hetkellä tullaan toimeen – muutaman kuukauden päähän on taas mahdoton nähdä ja lisää työtä etsitään jatkuvasti.

Akateeminen pätkätyöläinen huokaa ja avaa kotitietokoneen päivän toista työpäivää varten.

Runoilijan koiran virka

Virginia Woolfin Runoilijan koira (1933, suom. 1983), on kuvaus ihmisten samankaltaisuudesta kuvattuna koirien moninaisten rotujen läpi. Teoksen päähenkilö, spanieli Flush, kokeekin suuren muodonmuutoksen tullessaan vapaasta ja iloisesta maalaiskoirasta aristokraattisen kaupunkiympäristön muodostamaksi muodolliseksi ja primitiivisyyttä kavahtavaksi olennoksi – niin epäluonnolliseksi, ettei se enää ole edes koira. Se paheksuu toisten koirien paheellista käytöstä, sillä nämä brutaalisti jopa haukkuvat, ja alkaa ulkokuoren arvioinnin jälkeen vähitellen pohtia omaa olemassaoloaan ja asemaansa ja lopulta ymmärtää neiti Barrettin puhettakin. Hahmo kääntyy siis lopulta ulkokultaisuudesta sisäänpäin.

"Kun Miss Barrett näihin aikoihin huomasi Flushin katselevan itseään peilistä, hän teki väärän päätelmän. Hän kuvitteli Flushia filosofiksi joka pohtii näennäisen ja todellisen välistä eroa. Mutta se päin vastoin olikin aristokraatti joka puntaroi omia rotuominaisuuksiaan. - - On luonnollista että se joka on maannut kreikan kielen sanakirja päänalusenaan alkaa inhota haukkumista ja puremista, pitää kissan vaiteliaisuudesta enemmän kuin koiran suorasukaisuudesta, ja inhimillisestä myötätunnosta enemmän kuin kummastakaan edellisestä." (Woolf 1983: 24, 32.)

Teosta ei voi olla lukematta huomioimatta Woolfille tyypillistä yhteiskunta- ja epätasa-arvokritiikkiä, ja hän kuvaakin erilaisten koirien sallittuja ominaisuuksia kärjekkäästi:

"Jos tämän perusteella oletamme spanielin seuranneen ihmisten esimerkkiä ja suhtautuneen vinttikoiriin kuin ylempiinsä ja ajokoiriin kuin alempiinsa, joudumme myöntämään että niiden aristokratialla oli sentään paremmat perusteet kuin omallamme. Tähän tulokseen varmasti päätyy ainakin se joka tutustuu Spanieliklubin sääntöihin." (Woolf 1983: 9.)

Teos on alkuperäiskielellä nimetty paitsi päähenkilön nimellä, myös biografiaksi, kuten Woolfin Orlando (1928, suom. 1984) ja Roger Fry (1938), ja siinä viitataankin usein kirjoitettuihin lähteisiin, kirjeisiin, joita ihmiset toisilleen lähettävät. Tämä on yhtäältä tehokeino, jolla tekstin aihe tuodaan lähelle: tällaista on tapahtunut ja tapahtuu. Toisaalta se on myös erinomainen ajankuva fiktiivisen tekijän työskennellessä neiti Barrettin kirjeaineiston pohjalta. Suomennoksen nimi sen sijaan viittaa siihen, kuinka päähenkilö on runoilijan omaisuutta. Tämä runoilija, neiti Barrett on yläluokkaan kuuluva nuori mutta sairaalloinen nainen, joka vain makaa isänsä talossa sohvalla kaikki päivät. Hänestä tulee kuitenkin toimija, kun kuvaan tulee mukaan toinen mies, kosija. Näin hänen aikakauden sääntöjen mukaan oletettiinkin toimivan, mutta hän alkaa rikkoa tätä kaavaa, kun Flush varastetaan ja kaikki yrittävät estää häntä saamasta koiraansa takaisin – hän nousee woolfmaiseen kapinaan itsensä hänelle uhranneen koiran vuoksi ja lähtee lopulta itsellisenä rouvana Italiaan.

Flush muuttuu sirokäytöksiseksi seurapiirikoiraksi nimenomaan neiti Barrettin vuoksi, sillä tämä ei sairaalloisena ole voinut liikkua vapaasti kaupungilla, jolloin Flushkin on hylännyt rakkautensa auringon valoon ja ulkoilmaan jääden makaamaan neidin sohvan jalkopäähän. Flush on uhrannut itsensä kuin uskollisimmista uskollisin palvelija, joka ei tahdo hievahtaakaan pois emäntänsä jalkain juuresta. Koirassa henkilöityy alistuminen paitsi käytössäännöille ja arvoasteikolle, myös rakkaudelle. Se onkin suljetun piirin käytössääntöjen ja aristokratian ruumiillistuma, joka ei voi ymmärtää Italiaan heti päästyään, kuinka siellä ei välitetä koiraroduista ja säännöistä, vaan se on ainoa ylevä spanieli. Nopeasti se kuitenkin ymmärtää, mistä vapaasti kaduilla juoksevat koirat iloitsevat, eikä kaipaa Lontoossa turvaa tuonutta kaulapantaa, sidettä ihmiseen ja sääntöihin.

Miljööllä on myös suuri merkitys päähenkilön sisäisessä kuvauksessa, sillä joka kerta, kun reviirille, neiti Barrettin makuuhuoneeseen, tulee uusi uhka, miljöö muuttuu Flushin kuvauksessa. Kävelee sinne pelottava herra Barrett tai Flushin asemaa uhmaava kosija, herra Browning, miljöö saa uusia merkityksiä: sävyjä, hajuja ja tunnelman. Flushin aistit terästäytyvät ja se alkaa puolustautua. Kaikki kääntyy kuitenkin toisin, kun se varastetaan ja lähes näännytetään vankeudessa, sillä paluunsa jälkeen se ei enää havaitse mahtipontisia huonekalujakaan, vaan janoaa ainoastaan puhdasta vettä. Lopullisen vapautumisen se kokee Italian auringon paahtamilla kaduilla. Flushista on tullut jälleen tavallinen koira, joka on vankeudessaan havainnut, kuinka ylhäisetkin koirat ovat lopulta vain koiria kuten muutkin. Woolfin Runoilijan koiran sanoma onkin selkeä: kaikki ovat lopulta samanlaisia toimijoita.

Runoilijan koira onkin ollut ilmestyessään vuonne 1933 suosittu, satiirinen ja Woolfin tuotannossa "kevyeksi" luokiteltu teos, vaikka kaikki kriitikot eivät sitä ylistäneetkään. Sitä on pidetty korkean ja matalan luokittelussaan jopa satiirisena allegoriana kaanonin muodostumiselle. Se käyttääkin kirjallisuuden konventioita edukseen, ja esimerkiksi teoksen alkulause leikkii Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon (1813, ensisuom. 1922) alkulauseen merkityksellä ja rakenteella. (Goldman 2006: 36, 75–76.)

Goldman, Jane (2006) The Cambridge Introduction to Virginia Woolf. Cambridge: Cambridge University Press.
Woolf, Virginia (1983) Runoilijan koira. (Suom. Raija Mattila. Flush. A Biography, 1933). Helsinki: Kirjayhtymä.

Arkistoissa

Voiko mikään olla tutkijalle innoittavampaa kuin päästä selailemaan tutkimuskohteensa alkuperäisiä versioita ja niihin liittyvää materiaalia? 

Materiaalin selaamiseen pitäisi olla aikaa, mutta nykyään sitä ei ole. Tulosta ja tutkintoja. Ei harhaantumisia. Rikoin nähtävästi näitä sääntöjä, kun harhaannuin arkistossa selailemaan aineistoja, joiden ei pitänyt olla tutkimukseni kannalta primaareja ja joiden selailuun ei ollut budjetoitu aikaa. Löysin materiaalia, joka näyttää edistävän tutkimustani enemmän kuin mikään aiemmista aineistoistani.

Naishuolia ja erehdyksiä

Voiko Agapetuksen (Yrjö Soinin) Asessorin naishuolia (1935) lukea näkemättä sivuillakin Aku Korhosen roolisuoritusta elokuva-adaptaatiossa (1937)? Voiko komisario Palmun vasenta kättä, Kokkia, kuvitella lukiessaan Mika Waltarin Komisario Palmun erehdystä (1940) ilman, että Leo Jokelan näyttelijäsuoritus (1960) palaa mieleen?

Näyttelijällä on suuri merkitys elokuva-adaptaatiossa, sillä hän voi ammattitaidollaan luoda lähtemättömän vaikutuksen yleisöön ja muokata tarinan kerrontaa paljon. Korhosen naishuolista kärsivän asessorin rooli Yrjö Nortan ja Toivo Särkän elokuvassa (1937) oli niin vahva, että se siirtyy lukukokemukseen, ja Jokela nosti Kokin Matti Kassilan ohjaamissa Palmu-elokuvissa, esimerkiksi Komisario Palmun erehdyksessä (1960), niin selkeästi esille, että lukija hämmästelee, kuinka vähän Kokki onkaan mukana Waltarin romaanissa (1940). Tässä on toki kyse näyttelijän ammattitaidosta, mutta myös elokuvan ja romaanin kerronnan eroista: audiovisuaalisessa elokuvassa henkilöhahmo on koko ajan läsnä, vaikkei fokus olekaan hänessä. Päähenkilön puhuessa toinen hahmo näkyy selän takana kommentoimassa vaivattomasti pienin elein tapahtumia, kun romaanin lineaarisessa kerronnassa tällaisen kuvaamiseen tarvittaisiin erityisponnisteluja niin kirjoittajalta, kertojalta kuin lukijaltakin.

Tämä ero ei toki vähennä kummankaan teosmuodon asemaa tai merkitystä – saati Hannes Häyrisen asessoritulkintaa Lasse Pöystin ohjauksessa vuodelta 1958. Ero vain korostaa niiden ainutkertaisuutta.

Kassila, Matti (1960) Komisario Palmun erehdys. Suomen Filmiteollisuus. 

Norta, Yrjö & Särkkä, Toivo (1937) Asessorin naishuolet. Suomen Filmiteollisuus.

Pöysti, Lasse (1958) Asessorin naishuolet. Fennada-Filmi Oy.
Soini, Yrjö (1935) Asessorin naishuolet. Helsinkin: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Waltari, Mika (1940) Komisario Palmun erehdys. Helsinki: Werner Söderström Oy.