Runoilijan koiran virka

Virginia Woolfin Runoilijan koira (1933, suom. 1983), on kuvaus ihmisten samankaltaisuudesta kuvattuna koirien moninaisten rotujen läpi. Teoksen päähenkilö, spanieli Flush, kokeekin suuren muodonmuutoksen tullessaan vapaasta ja iloisesta maalaiskoirasta aristokraattisen kaupunkiympäristön muodostamaksi muodolliseksi ja primitiivisyyttä kavahtavaksi olennoksi – niin epäluonnolliseksi, ettei se enää ole edes koira. Se paheksuu toisten koirien paheellista käytöstä, sillä nämä brutaalisti jopa haukkuvat, ja alkaa ulkokuoren arvioinnin jälkeen vähitellen pohtia omaa olemassaoloaan ja asemaansa ja lopulta ymmärtää neiti Barrettin puhettakin. Hahmo kääntyy siis lopulta ulkokultaisuudesta sisäänpäin.

"Kun Miss Barrett näihin aikoihin huomasi Flushin katselevan itseään peilistä, hän teki väärän päätelmän. Hän kuvitteli Flushia filosofiksi joka pohtii näennäisen ja todellisen välistä eroa. Mutta se päin vastoin olikin aristokraatti joka puntaroi omia rotuominaisuuksiaan. - - On luonnollista että se joka on maannut kreikan kielen sanakirja päänalusenaan alkaa inhota haukkumista ja puremista, pitää kissan vaiteliaisuudesta enemmän kuin koiran suorasukaisuudesta, ja inhimillisestä myötätunnosta enemmän kuin kummastakaan edellisestä." (Woolf 1983: 24, 32.)

Teosta ei voi olla lukematta huomioimatta Woolfille tyypillistä yhteiskunta- ja epätasa-arvokritiikkiä, ja hän kuvaakin erilaisten koirien sallittuja ominaisuuksia kärjekkäästi:

"Jos tämän perusteella oletamme spanielin seuranneen ihmisten esimerkkiä ja suhtautuneen vinttikoiriin kuin ylempiinsä ja ajokoiriin kuin alempiinsa, joudumme myöntämään että niiden aristokratialla oli sentään paremmat perusteet kuin omallamme. Tähän tulokseen varmasti päätyy ainakin se joka tutustuu Spanieliklubin sääntöihin." (Woolf 1983: 9.)

Teos on alkuperäiskielellä nimetty paitsi päähenkilön nimellä, myös biografiaksi, kuten Woolfin Orlando (1928, suom. 1984) ja Roger Fry (1938), ja siinä viitataankin usein kirjoitettuihin lähteisiin, kirjeisiin, joita ihmiset toisilleen lähettävät. Tämä on yhtäältä tehokeino, jolla tekstin aihe tuodaan lähelle: tällaista on tapahtunut ja tapahtuu. Toisaalta se on myös erinomainen ajankuva fiktiivisen tekijän työskennellessä neiti Barrettin kirjeaineiston pohjalta. Suomennoksen nimi sen sijaan viittaa siihen, kuinka päähenkilö on runoilijan omaisuutta. Tämä runoilija, neiti Barrett on yläluokkaan kuuluva nuori mutta sairaalloinen nainen, joka vain makaa isänsä talossa sohvalla kaikki päivät. Hänestä tulee kuitenkin toimija, kun kuvaan tulee mukaan toinen mies, kosija. Näin hänen aikakauden sääntöjen mukaan oletettiinkin toimivan, mutta hän alkaa rikkoa tätä kaavaa, kun Flush varastetaan ja kaikki yrittävät estää häntä saamasta koiraansa takaisin – hän nousee woolfmaiseen kapinaan itsensä hänelle uhranneen koiran vuoksi ja lähtee lopulta itsellisenä rouvana Italiaan.

Flush muuttuu sirokäytöksiseksi seurapiirikoiraksi nimenomaan neiti Barrettin vuoksi, sillä tämä ei sairaalloisena ole voinut liikkua vapaasti kaupungilla, jolloin Flushkin on hylännyt rakkautensa auringon valoon ja ulkoilmaan jääden makaamaan neidin sohvan jalkopäähän. Flush on uhrannut itsensä kuin uskollisimmista uskollisin palvelija, joka ei tahdo hievahtaakaan pois emäntänsä jalkain juuresta. Koirassa henkilöityy alistuminen paitsi käytössäännöille ja arvoasteikolle, myös rakkaudelle. Se onkin suljetun piirin käytössääntöjen ja aristokratian ruumiillistuma, joka ei voi ymmärtää Italiaan heti päästyään, kuinka siellä ei välitetä koiraroduista ja säännöistä, vaan se on ainoa ylevä spanieli. Nopeasti se kuitenkin ymmärtää, mistä vapaasti kaduilla juoksevat koirat iloitsevat, eikä kaipaa Lontoossa turvaa tuonutta kaulapantaa, sidettä ihmiseen ja sääntöihin.

Miljööllä on myös suuri merkitys päähenkilön sisäisessä kuvauksessa, sillä joka kerta, kun reviirille, neiti Barrettin makuuhuoneeseen, tulee uusi uhka, miljöö muuttuu Flushin kuvauksessa. Kävelee sinne pelottava herra Barrett tai Flushin asemaa uhmaava kosija, herra Browning, miljöö saa uusia merkityksiä: sävyjä, hajuja ja tunnelman. Flushin aistit terästäytyvät ja se alkaa puolustautua. Kaikki kääntyy kuitenkin toisin, kun se varastetaan ja lähes näännytetään vankeudessa, sillä paluunsa jälkeen se ei enää havaitse mahtipontisia huonekalujakaan, vaan janoaa ainoastaan puhdasta vettä. Lopullisen vapautumisen se kokee Italian auringon paahtamilla kaduilla. Flushista on tullut jälleen tavallinen koira, joka on vankeudessaan havainnut, kuinka ylhäisetkin koirat ovat lopulta vain koiria kuten muutkin. Woolfin Runoilijan koiran sanoma onkin selkeä: kaikki ovat lopulta samanlaisia toimijoita.

Runoilijan koira onkin ollut ilmestyessään vuonne 1933 suosittu, satiirinen ja Woolfin tuotannossa "kevyeksi" luokiteltu teos, vaikka kaikki kriitikot eivät sitä ylistäneetkään. Sitä on pidetty korkean ja matalan luokittelussaan jopa satiirisena allegoriana kaanonin muodostumiselle. Se käyttääkin kirjallisuuden konventioita edukseen, ja esimerkiksi teoksen alkulause leikkii Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon (1813, ensisuom. 1922) alkulauseen merkityksellä ja rakenteella. (Goldman 2006: 36, 75–76.)

Goldman, Jane (2006) The Cambridge Introduction to Virginia Woolf. Cambridge: Cambridge University Press.
Woolf, Virginia (1983) Runoilijan koira. (Suom. Raija Mattila. Flush. A Biography, 1933). Helsinki: Kirjayhtymä.

Arkistoissa

Voiko mikään olla tutkijalle innoittavampaa kuin päästä selailemaan tutkimuskohteensa alkuperäisiä versioita ja niihin liittyvää materiaalia? 

Materiaalin selaamiseen pitäisi olla aikaa, mutta nykyään sitä ei ole. Tulosta ja tutkintoja. Ei harhaantumisia. Rikoin nähtävästi näitä sääntöjä, kun harhaannuin arkistossa selailemaan aineistoja, joiden ei pitänyt olla tutkimukseni kannalta primaareja ja joiden selailuun ei ollut budjetoitu aikaa. Löysin materiaalia, joka näyttää edistävän tutkimustani enemmän kuin mikään aiemmista aineistoistani.

Naishuolia ja erehdyksiä

Voiko Agapetuksen (Yrjö Soinin) Asessorin naishuolia (1935) lukea näkemättä sivuillakin Aku Korhosen roolisuoritusta elokuva-adaptaatiossa (1937)? Voiko komisario Palmun vasenta kättä, Kokkia, kuvitella lukiessaan Mika Waltarin Komisario Palmun erehdystä (1940) ilman, että Leo Jokelan näyttelijäsuoritus (1960) palaa mieleen?

Näyttelijällä on suuri merkitys elokuva-adaptaatiossa, sillä hän voi ammattitaidollaan luoda lähtemättömän vaikutuksen yleisöön ja muokata tarinan kerrontaa paljon. Korhosen naishuolista kärsivän asessorin rooli Yrjö Nortan ja Toivo Särkän elokuvassa (1937) oli niin vahva, että se siirtyy lukukokemukseen, ja Jokela nosti Kokin Matti Kassilan ohjaamissa Palmu-elokuvissa, esimerkiksi Komisario Palmun erehdyksessä (1960), niin selkeästi esille, että lukija hämmästelee, kuinka vähän Kokki onkaan mukana Waltarin romaanissa (1940). Tässä on toki kyse näyttelijän ammattitaidosta, mutta myös elokuvan ja romaanin kerronnan eroista: audiovisuaalisessa elokuvassa henkilöhahmo on koko ajan läsnä, vaikkei fokus olekaan hänessä. Päähenkilön puhuessa toinen hahmo näkyy selän takana kommentoimassa vaivattomasti pienin elein tapahtumia, kun romaanin lineaarisessa kerronnassa tällaisen kuvaamiseen tarvittaisiin erityisponnisteluja niin kirjoittajalta, kertojalta kuin lukijaltakin.

Tämä ero ei toki vähennä kummankaan teosmuodon asemaa tai merkitystä – saati Hannes Häyrisen asessoritulkintaa Lasse Pöystin ohjauksessa vuodelta 1958. Ero vain korostaa niiden ainutkertaisuutta.

Kassila, Matti (1960) Komisario Palmun erehdys. Suomen Filmiteollisuus. 

Norta, Yrjö & Särkkä, Toivo (1937) Asessorin naishuolet. Suomen Filmiteollisuus.

Pöysti, Lasse (1958) Asessorin naishuolet. Fennada-Filmi Oy.
Soini, Yrjö (1935) Asessorin naishuolet. Helsinkin: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Waltari, Mika (1940) Komisario Palmun erehdys. Helsinki: Werner Söderström Oy.

Verkkosyötteet: sivujuoni 3.2.

Testasin sosiaalisen median kurssin ohjeiden mukaisesti verkkosyötettä tilaamalla muutamien blogien tekstejä suoraan verkkoselaimeeni. Tällöin näin uudet päivitykset ilman, että minun tarvitsi käydä seuraamallani verkkosivulla. Perinteisemmät kirjanmerkit siis vaihtuvat kätevästi tilannetta päivittäviin syötteisiin, joiden käytettävyys on osoittautunut niin hyväksi, että aion jatkaa niiden käyttöä.

Lukulistallani olevien blogien päivitykset näkyvät hieman samaan tapaan kuin verkkosyötteet selaimessa. Päivitysten otsikoita ei näe, mutta julkaisupäivämäärät ovat nähtävissä, jolloin pystyy seuraamaan helposti, milloin blogit päivittyvät, ja samalla antaa suosituksensa bloginsa lukijoille käydä tutustumassa kyseisiin blogeihin.

Ehkeivät nämä toiminnot sentään vielä aamulehteä korvaa, mutta blogien seuraamista helpottaa kuitenkin.

Verkossa: sivujuoni 3.1.a.

Myönnän, että aloitin tämän sosiaalisen median kurssin tehtävän hieman etuajassa, sillä verkoistoituminen tuntui normaalilta toiminnalta blogia perustaessa. Olen seurannut oman alani blogeja jo jonkin aikaa, mutta nyt oman blogini myötä rohkaistun liittämään niitä julkisesti lukulistalleni ja liittymään niiden lukijoiksi. Oman alani keskustelufoorumeina toimivat pitkälti monet blogipohjaiset verkostot, joihin ulkopuolisetkin voivat lähettää tekstejään ja osallistua kommentoimallakin keskusteluun – tämä on toki aloittelevalle bloggaajallekin hyvä keino päästä mukaan oman alansa keskusteluun. Alakohtaisilla tutkijaliitoilla on toki myös omat sähköpostilistansa ja verkkoalustansa, mutta humanisteja yhdistää pääosin historiaan keskittyvä, mutta tästä huolimatta monitieteinen Agricola-sivusto. Näiden lisäksi on useita teoskritiikkisivustoja, niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin verkkojulkaisuja, joita toimittaja tai moderaattori säätelee.

Tutkimukseni edetessä voisin rohkaistua myös uusien verkostopalveluiden käyttäjäksi, esimerkiksi Academia.edun, kuten aiemmin olen jo pohtinutkin, sillä esimerkiksi LinkedIn ei ole koskaan tuntunut alalleni soveltuvalta. Ehkä mieli tässä asiassa vielä joskus muuttuu suopeammaksi. Sosiaalinen media on kuitenkin jo näyttänyt mahtiaan oppimismuotona kurssimme aikana, sillä havaitsin Cherry Colan linkittäneen blogiinsa Vilma Luoma-ahon artikkelin Sosiaalinen media: mennäkö vai eikö mennä?, joka kuvaa tilannetta hyvin. Luoma-aho korostaa tekstissään sosiaalisen median taitojen omaksumista – kyse on omanlaisestaan tekstitaidosta, joka tulee opetella. Sosiaalisen median lisäksi toki kotimaisia tieteellisempiä julkaisuja on helppo seurata JUULI-julkaisuportaalissa.

Olenkin keskittynyt näin blogini alkutaipaleella kokoamaan seurantalistalleni blogeja, joiden kirjoittajina on joko alani yksittäisiä tekijöitä tai kirjoittajaryhmiä ja tunnettuja instituutioita. Näistä suurin osa on ryhmittymiä, joiden blogeja tai muita verkkoympäristöjä olen seurannut jo pitkään. Alun perin ne ovat löytyneet alalla toimivien tuttavien tai toisten sosiaalisen median sivustojen kautta: Facebookista tuttavien sivustoilta, kahvipöytäkeskustelujen suosituksista, hyväksi havaittujen blogien seurantalistoilta tai esimerkiksi kirjallisuusblogilistauksista.


Luoma-aho, Vilma (2010) "Sosiaalinen media: mennäkö vai eikö mennä?" Tiedosta 02/10. TIEKE Tietoyhteiskunnan kehittämiskeskus ry, s. 8–11.

Sivujuoni 5.1.b. eli näin särkyi kronologia: tiedon jakamisesta

Sivujuonet ovat arvaamattomia ja tässäkin blogissa ne rikkovat kronologista aikarakennetta, sillä sivujuoni 5.2. julkaistiin ennen tätä päivitystä, ja tämänkin jälkeen tullee vielä pienemmällä numeroinnilla olevia sivujuonteita. 

Tiedon jakaminen verkossa on kiehtova ajatus, mutta mitä voi jakaa ja mitä itse tahtoo jakaa? Sosiaalisen median kurssillamme on ollut paljon keskustelua siitä, kuinka verkkoidentiteetti ja ammatillinen kuva muodostuvat. Sehän muodostuu tietenkin julkaisuista, joita esimerkiksi blogissaan tekee – mitä aiheita nostaa esiin, minkälaisia tekstejä kirjoittaa ja mitä tietoa jakaa sekä itsestään että aiheistaan.

Tämän blogini aiheiston rajaaminen oli helppoa, mutta samalla vaikeaa, sillä se muodostui automaattisesti omista kiinnostuksen kohteistani, jotka ovat myös tutkimukseni kohteita, mutta ne eivät ole selvästi rajautuvia. Termeinä kirjallisuus ja elokuva kattavat melko paljon tekstin, kuvan ja viestinnän kentistä, mikä antaa hyvin liikkumatilaa, mutta samalla myös tuo rajaamisen haasteita. Tarkoituksenani onkin tehdä blogipäivityksiä paitsi kirjallisuudesta ja elokuvasta yleensä, myös yksittäisistä teoksista: pohdintaa, arvosteluja ja analyyseja. "Tekstimuotoina" käytän kuhunkin aiheeseen parhaiten soveltuvaa muotoa: tekstiä, kuvaa ja ehkä myös multimediaa.

Oman tietämyksen ja mielipiteen jakaminen on hyödyllistä tutkimuksellisestakin näkökulmasta, ja blogialusta on helppo julkaisukanava. Toisaalta tämä helppous voi innostaa kirjoittamaan erittäin paljon, jolloin määrä alkaa korvata laatua. Blogin näkyvyys onkin tässä ainoa varsinainen haaste, jonka voi yrittää voittaa käsittelemällä asioita uudesta näkökulmasta tai esimerkiksi ottamalla osaa ajankohtaiseen alan keskusteluun. Kannatan myös rinnakkaisjulkaisemista ja Open access -toimintaa, joten olen pohtinut mahdollisuuksia julkaista muualla ilmestyneitä verkkotekstejäni, esimerkiksi artikkeleita, erilaisissa akateemisissa verkkoyhteisöpalveluissa. Samoin laatimani opetusmateriaalia voisi hyödyntää paitsi blogissani, myös muissa verkkojulkaisukanavissa – organisaatioissa, joissa olen käynyt opettamassa, on yleensä tahdottu myös jollakin tavoin tallentaa opetusmateriaaleja, luentodioja ja opiskelijoiden töitä, joten tätä on tapahtunut jo automaattisestikin. Voisin yhdistää erityisesti konferenssiesitelmien luentodioja tähän blogiini yhdessä tapahtumista itse ottamieni valokuvien kanssa.

Blogin kirjoittamiseen on tehty monia oppaita ja yksi alan kotimaisista teoksista on Katleena Kortesuon ja Jarkko Kurvisen Blogimarkkinointi (2011). Siinä ohjeistetaan blogin kirjoittajia nollatilanteesta blogimarkkinoijiksi ja sisällöntuotantoon kannustetaan seuraavasti:

"Monet surevat, että blogiin ei riitä kirjoitusideoita. - - Ensinnäkin ongelmana on itsesensuuri. - - Bloggaaminen ei kuitenkaan ole Nobel-romaanin tai -tutkimuksen tekemistä. - - Toisena ongelmana on se, että omia ajatuksiaan ei huomaa eikä tiedosta. - - Trendien ja muiden kiinnostavien aiheiden löytämiseen esimerkiksi Google tarjoaa ilmaista avainsanatyökalua - - Blogillesi sopivia sesonkeja löydät puolestaan Google Trends -työkalulla (google.com/trends)." (Kortesuo & Kurvinen 2011: 28, 49.)

Trendien aalloilla pysyminen ei liene ongelma, jos kirjoittaa blogiaan omalta alaltaan, joten en usko turvautuvani muutamaan hetkeen moisiin palvelimiin. Kaikissa blogeissa se ei ole edes tarkoituksena, mutta kirjallisuudesta ja elokuvasta kirjoittaessa tulee väkisinkin innostuneeksi samoista uutuusteoksista kuin toiset lukijat ja bloggaajat. Alastaan innostuneella bloggaajalla riittää varmasti myös aiheita päivityksiin.

Omasta tutkimuksesta kerrottaessa pitäisi myös hallita media, jossa aiheestaan kirjoittaa. Yrittäjänaisten Keskusliiton toimitusjohtaja Heli Järvinen onkin listannut, ettei tule hienostella sivistyssanoilla tai suhteuttamattomilla tutkimusluvuilla, vaan pitää kaivaa tutkimuksesta esiin tarina ja edistää tutkimustulosten esiin tuomista maustamalla kertomaansa (Laukkanen 2012: 21). Toisaalta näin onnistut varmasti -vinkkeihin tulee suhtautuakin varauksella, sillä Blogimarkkinointi-kirjan tekijät itsekin kertovat, että

"Huonoimmat bloggausvinkit ovat kahdenlaisia: a) niitä, jotka toimivat vain marginaalisissa tapauksissa ja b) niitä, joita ei voi perua" (Kortesuo & Kurvinen 2011: 31).

Esteitäkin blogijulkaisemiselle toki on niin lain mukaan kuin kirjoittajan pään sisälläkin. Tekijänoikeudellinen aineisto on tietenkin oma tapauksensa, ja jokaiselle tulisi antaa kunnia työstään – tämä on osasyy, miksi tahdon merkitä jokaiseen blogipäivitykseni loppuun myös tiedot teoksista, joita olen päivityksessä käsitellyt, eikä blogissani ole vielä ollut kuvia. Toisaalta on myös hyvä tiedostaa Kortesuon ja Kurvisenkin vinkkaamat ilmaiset kuvapankit, kuten StockXCHNG ja MorgueFILE (s. 42). Kirjoittajan pään sisällä on myös jatkuvaa rajankäyntiä siitä, mitä voi julkaista. Jos huomaa tutkimuksensa etenevän, tahtoisi sen tuloksia toki jakaa heti kaikille, mutta toisaalta tahtoo ensin ylittää virallisen julkaisukynnyksen, jos onnistuu löytämään jotain aivan uutta. Esteet liittyvät myös paljon blogiaiheiden rajaamiseen, sillä kaikista elokuvista ja kirjoista ei mitenkään ehdi kirjoittaa – realiteetit nousevat vastaan.


Kortesuo, Katleena & Kurvinen, Jarkko (2011) Blogimarkkinointi. Blogilla mainetta ja mammonaa. Helsinki: Talentum. 
Laukkanen, Minna (2012) "Uutispommittaja vai rampa ankka? Tutkijoiden roolista mediassa." Tiedetoimittaja 1/2012, s. 21–22.

Kartalla?

Kun katselee omaa kirjahyllyään tai kirjastolainojaan, saattaa huomata, että alue, josta lukee kirjoja tai katsoo elokuvia on yllättävän rajallinen. Testasin asiaa fiktiivisin kartoin: Merkitsin karttaan lukemieni ja katsomieni fiktiivisten teosten kotimaat. Maat, joista teokset kertovat. Tulos ei ollut kovin mairitteleva.

Toivon tämän motivoivan ainakin itseäni valitsemaan jatkossa teoksia uusilta alueilta.

Ääni- ja mykkäelokuvan välissä (ja sivujuoni 5.2.)

Vanhojen kotimaisten elokuvien lähettäminen on Ylelle edukasta, mutta myös katsojalle mielekästä, sillä tänä syksynä on jo nähty hieman harvinaisempiakin teoksia, muun muassa Roland af Hällströmin tuotantoa – toki näytösajat ovat hieman hankalia. 

Roland af Hällströmin ohjaama elokuva Paimen, piika ja emäntä (1938) ei pidä nykykatsojaa otteessaan niinkään vauhdikkailla juonenkäänteillä tai värikkäillä henkilöhahmoilla kuin audiovisuaalisella kerronnalla. Sen adaptaatioprosessi on mielenkiintoinen, sillä elokuva ei nimestään huolimatta perustu vahvimmin Auni Nuolivaaran maalaistrilogian ensimmäiseen samannimiseen romaaniin (1936), vaan ennen kaikkea trilogian toiseen osaan, Isäntä ja emäntä (1937).

Onnelisesti päättyvän tragedian tarina on klassinen: maalaislesken ja tämän poikien oikeuksia sortaa rikas kylän mies ottaen haltuunsa tilan, vaikka osa pojista on jo täysi-ikäisiä ja siten oikeutettuja isänsä perintöön. Henkilöhahmot mukailevat tarinan luonnetta, sillä pojat edustavat kolmea stereotypiaa ahneesta ja tyhmästä esikoisesta (näytt. Hemmo Airamo), oikeamielisestä veljestä (näytt. Kaarlo Kytö) sekä apua kaipaavasta kuopuksesta (näytt. Juhani Turunen), joka vain vahvistaa keskimmäisen veljen urhoollista kuvaa. Ikään kuin nimikkoroolina olevan Katri-piian (näytt. Martta Kontula) rooli on ruman ankanpoikasen tapainen moraliteettiosa, jonka vastaparina nähdään muun muassa ilkeä ja hieman tyhmähkö maalaisleskiemäntä, poikien äiti, joka on usein aurinkoisen koomisia rooleja näytelleelle Elna Hellmanille harvinaisempi rooli.

Jäyhän näyttelijäohjauksen lopputulemana muodostunut jylhä dialogi ja arvosteluissakin kritiikkiä saanut replikointi ei ole kerronnan parasta antia, vaan muut kerronnalliset ratkaisut kiinnittävät katsojan huomion. Ohjaaja af Hällströmin tapa yhdistää kuva ja ekstradiegeettinen, tarinan ulkopuolinen, musiikki on kuin mykkäfilmin ja äänielokuvan välimaastosta. Äänielokuvahan oli jo toki lyönyt läpi Suomessakin 1920-luvun lopulla, ja ensimmäinen pitkä äänielokuvakin sai ensi-iltansa jo seitsemän vuotta ennen Paimen, piika ja emäntä -elokuvaa, mutta af Hällström on mykkäkauden kasvatteja ja teki kunniaa sille sisällyttämällä vailla puhetta olevia ja vain musiikkia sisältäviä jaksoja kyseiseen elokuvaansa. Äänityksen laadussa olisi voinut olla korjaamisen varaa, mutta yhtä kaikki musiikillinen mykkäkuvan ja dialogin vaihtelu tekee tästä elokuvasta mielenkiintoisen.

af Hällström, Roland (1938) Paimen, piika ja emäntä. Väinän Filmi.

Nuolivara, Auni (1936) Paimen, piika ja emäntä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Nuolivaara, Auni (1937) Isäntä ja emäntä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava.

Kaunein kameran liike

"Lieneekö tämä suomalaisen elokuvan kaunein kameran liike? Se on pieni rakkaustarina, jonka toinen osapuoli on Helsingin kaupunki."

Näin pohtii Peter von Bagh yhtenä voice-over-kertojista dokumenttielokuvassaan Helsinki, ikuisesti (2008). Aatteiden kohteena on Ansa Ikosen näyttelemän Ansa Koskelinin luoma katse Helsingin ylle Yrjö Nortan ohjaamasta SF-paraatista (1940).

Yle lähetti Kesäkinonsa jatkoksi Peter von Baghin elokuvia eilen, lauantaina. Dokumenttielokuvassa Helsinki, ikuisesti kuvataan Helsinkiä mielenkiintoisesti sadan vuoden ajalta fiktiivisin ja dokumentaarisin elokuvapätkin, maalauksin, valokuvin, lauluin ja runoin.

Kuvien ja tekstien kaupunkia ei kuitenkaan ole olemassa, eikä ole koskaan ollutkaan. Se on utopiaa, jota kuvataan ihanteena tai dystopiana. Niinpä von Baghin dokumenttielokuvakaan ei kuva mitään todellista kaupunkia sen enempää kuin fiktiiviset elokuvatkaan. Tämä ei toki vähennä elokuvan viehätystä tai arvoa. Erja Mannon ääni kertookin von Baghin dokumentissa Katariina ja Munkkiniemen kreivi -elokuvasta (1943):

"Ehkä kaupunginosat ovat lähinnä ihmismielen kuvitelmia, kuten kuvitelman Munkkiniemi, jonka romanssi on elänyt pidempään kuin monet ikuisiksi uskotut talot."

Jos siis kotimaisen elokuvan kaunein kameraliike kuvaa Ansa Koskelinin ja Helsingin rakkautta, lienee von Baghin oma Helsinki-elokuva, jos baghmaisen runollisiksi heittäydymme, rakkauskirje kaupungille, jota ei ole.

von Bagh, Peter (2008) Helsinki, ikuisesti. Illume Oy.
Elstelä, Ossi (1943) Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Suomen Filmiteollisuus.

Norta, Yrjö (1940) SF-paraati. Suomen Filmiteollisuus.

Sivujuoni 2.2.

Sosiaalinen media valtaa jatkuvasti enemmän alaa, joten pitäisiköhän tutkijoiden vallata sosiaalinen media. Itselläni on Facebook-tili henkilökohtaista viestintääni varten ja tämä blogi, jossa voin kirjoittaa omista kiinnostuksen kohteistani ja tutkimuksestani. Työni kautta olen toiminut myös yrityksen nimissä Twitterissä ja Facebookissa. On tullut käytettyä myös Spotifya ja vierailtua Pinterestissä sekä tumblr.- ja Youtube-sivustoilla sekä lukuisissa blogeissa, erityisesti Bloggerissa ja WordPressissa. Ehkä Academia.edu olisi vielä valloitettava.

Jäinkin kaiken sosiaalisen median käytön keskellä pohtimaan, kuinka sosiaalisen median voi nykyään rajata selkeästi – usein sitä on yritetty, mutta hankalaa se on, sillä monissa verkkojulkaisuissa on useita sosiaalisen median perustyökaluja, esimerkiksi kommentointimahdollisuus. Ovatko nekin siis osa sosiaalista mediaa, kun lukija voi jättää kommentin, jakaa julkaisun tai tykätä siitä välittömästi? Toki perinteisissä paperijulkaisuissakin voi kommentoida kirjoittamalla mielipiteestään julkaisun verkkosivujen kommenttipalstalle tai vastineen itse lehteen. Onko siis lopulta olemassa epäsosiaalista mediaa? Sosiaalinen media mielletään jatkuvasti muuttuvaksi, interaktiiviseksi verkkorakenteiseksi ympäristöksi, nopeammaksi kuin perinteisemmät julkaisukanavat, mutta näihin ominaisuuksiin liittyy usein myös häviävyys ja hetkellisyys. Onko se hyvä vai huono asia?

Sivujuoni 2.1.

Sosiaalinen media on helppo ja samalla hankala alusta rakentaa ammatillista julkista identiteettiä. Monet menestystarinat, omat yrityksen ja uuden elämänpolut, ovat ponnistaneet somen pohjalta, joten paljon hyvää siinä on oltava - tämäkin blogi on perustettu innostuksesta käsittelemiini aiheisiin, muttei se poissulje sitä, etteikö kirjoittajasta muodostuisi jonkinlainen ammatillinen henkilökuva.  Päinvastoin, se saattaa hyvinkin muokata ja vahvistaa sitä.

Ammatillinen julkinen verkkoidentiteetti ei ole työroolin ilmentämistä osana yrityksen tai yhdistyksen kokonaiskuvaa tai yksityistä verkkoidentiteettiä. Se on Tuija Aallon ja Marylka Yoe Uusisaaren (2010) mukaan  henkilöbrändi, joka muodostetaan jatkuvalla ja tavoitteellisella työllä. Se vaatii käytännössä neljää asiaa: tieto- ja viestintätekniikan hallintaa, viestintäosaamista, asiantuntijuutensa jakamista ja toisten huomioimista.

Mielestäni nämä asiat voisi summata lopulta verkostoitumiseksi interaktiivisessa mediassa. Verkostoituminen on päivän sana ja ehkä huomisenkin – niin on tosin ollut työmarkkinoilla ennen trendisanastoakin. Tämän päätarkoitteen tavoittelu ei saata sen osatavoitteita yhtään huonompaan valoon. Lähes jokaisessa työssä kohtaa tietoteknisten vaatimusten joukon, joten jos esimerkiksi bloggaamalla saa kirjoittamisen ilon lisäksi uusia tai kehittää vanhoja taitoja, on se kannattavaa. Toisaalta seuraamalla toisten blogeja, uutisia ja kommentteja näkee uusia keinoja ja tapoja hyödyntää alustaa, jota itsekin käyttää. Näitä samoja taitoja voi hyödyntää vielä muissakin verkon tai ylipäänsä laitteiston hallintaa vaativissa tehtävissä. Samalla pysyy myös ajantasalla toisten saman alan toimijoiden työstä ja pääsee jakamaan näkemyksiään, mikä on varmasti kaikista suurimpia hyötyjä. 

Blogit aiheuttavat kuitenkin myös huolenaiheita. Kun julkaisee jotain avoimessa blogissa, on se kaikkien luettavana ja jaettavana. Kukaan ei voi taata tekijänoikeuksien säilymistä kirjoittajalla, kun tekstejä ilmestyy verkkoon huimaa tahtia. Julkaisemista on siis tarkoin harkittavaa, mutta se on blogin pitämisen edellytys ja osa sen viehätystä. Tätä haittapuolta ei siis voi suoranaisesti laskea henkilöbrändin luomisen negatiiviseksi seikaksi.

Monet ovat ratkaisseet työroolin, yksityisen verkkoidentiteetin ja henkilöbrändin erottelun käyttämällä useita eri verkkoidentiteettejä, mikä on varmasti toimiva ratkaisu, jos haluaa blogata oman tutkimuksensa lisäksi myös aivan täysin henkilökohtaisista asioista tai harrastuksista. Toisaalta voi miettiä, voiko näitä identiteettejä lopulta erottaa toisistaan ja olisiko itse asiassa hyödyllisempääkin toimia verkossa henkilökohtaisemmalla profiililla kuin pelkällä henkilöbrändillä. Jääkö toisaalta silloin liian alttiiksi arvostelulle, jos lukijat kaipaavatkin näiden verkkoidentiteettien erittelyä, eivätkä ymmärrä, miksi bloggaaja kirjoittaa harrastuksistaan ja tutkimuksestaan samassa ympäristössä? Onko tällaisen asian pohtiminen lopulta turhaa – olisiko parempi vain herättää keskustelua?

Aalto, Tuija. & Uusisaari, Marylka Yoe (2010) Löydy. Brändää itsesi verkossa. Helsinki: Avain.

Ensimmäinen sivujuoni

Yksi tämän blogin sivujuonista on sosiaalisen median kurssille osallistuminen, ja osa blogipäivityksistä onkin vastauksia kurssiin liittyviin kysymyksiin.

Miksi lähteä mukaan tällaiseen hankkeeseen? Vastauksen antaminen on yhtä helppoa ja vaikeaa kuin perustelut blogin perustamiselle: tahto oppia ja kokeilla jotain uutta. Kirjoittamalla aiheista, jotka liittyvät omaan tutkimukseen, tai sosiaalisen median taitojen kartuttaminen niitä julkisesti pohtimalla voivat parhaimmillaan osoittaa, missä viestinnällisissä aiheissa on vahvimmillaan, ja miten kehittää heikkouksiaan. Kuinka siis voisin hyödyntää verkkoviestinnässä puheviestintävahvuuksiani, kuuntelukykyä, asiakeskeisyyttä ja havainnollistamistaitoa? Asiakeskeisyys on helpoimmin ympäristöstä toiseen mukautuva ominaisuus, mutta blogikommentteja lukiessani voin hymyillä, hymistä ja nyökytellä kuinka paljon tahansa, ja silti vastassani on aina koneen kylmä ruutu. Tämä ominaisuuteni pitää siis saada jotenkin muutettua sanalliseksi, tekstuaaliseksi, viestinnäksi. Toisaalta blogipohjat ja sosiaalinen media yleensä ovat käyttöominaisuuksiltaan joustavia ympäristöjä, eli siellä voi julkaista videoita, koosteita ja multimediaesityksiä, kuten PowerPointteja – näin perinteisen tekstuaalisen havainnollistamisen lisäksi voi hyödyntää myös kuuntelukykyään, jos esimerkiksi blogia käyttäisi jatkossa työryhmän työskentelyssä verkkokokouksen keinoin.

Toisaalta viestintätaitojen vahvuudet saattavat paljastaa itsessään myös heikkouksia. Kuuntelukyky voi johtaa harmonian etsintään ryhmässä toimiessa, mikä ei ole suotavaa, jos tahtoo saada oman eriävän mielipiteensä kuuluville. Toisaalta tämän tiedostaessaan tulee helposti lausuneensa oman kantansa asioihin hyvinkin suoraan. Asiakeskeisyydestäni huolimatta havainnollistamistaipumukseni vie vieläpä usein pitkien tekstien kirjoittamiseen, kun yritän selvittää esittämäni asian kaikki puolet – ristiriitaisesti ihanteeni on kuitenkin tiivistää kaikki valmiiksi mahdollisimman lyhyeen puheevuoroon. Tässä ristiaallokossa pitäisi sitten viestijänä kehittyä. Blogi sallii pidemmätkin päivitykset, mutta monet muut sosiaalisen median muodot vaativat lyhyitä päivityksiä, jos tahtoo, että joku toinen niitä jaksaisi lukea. Toivottavasti siis havaitsen julkistaessani ajatuksiani, että ilmaisuni on tiivistynyt asian ympärille, mutta säilyttänyt silti havainnollisuutensa ja oman tyylinsä kuivettumatta virastokieleksi. 

Suomalaisen viestintäkulttuurin tavoin en siis pelkää hiljaisuutta tai toisten kuuntelemista, vaikka kohteliaan suoraan ja luotettavaan viestintään pyrinkin osallistumaan: sisällön laatu korvaa ehdottomasti määrän. Aika näyttää, kuinka pahoin tämä mantra jää toteutumatta tässä blogissa.

Alkutekstit

Tutkimussuunnitelma on laadittu. Innostuttu, ahdistuttu ja innostuttu jälleen. Lienee siis kauan harkitun blogin aika.

Elokuvien alkuteksteissä teoksen nimen jälkeen näkyvät aina tekijöiden nimet ja tehtävä tuotannossa. Kirjan kannesta on luettavissa samaan tapaan otsakkeen jälkeen kirjoittajan nimi – joskus se on jopa tärkeämmässä asemassa kuin itse teos. Koskaan siinä ei kuitenkaan lue tekijöiden motivaatioita osallistua projektiin. On vain itse teos, josta yleisö voi tehdä omat johtopäätöksensä. Tämän blogin alkuteksteissä näkyy Sivullinen valkokankaalla. Tekijä, joka keskittyy tällä hetkellä kirjallisuuden ja elokuvan välisten suhteiden pohdintaan. Näille sivuille päivittyy siis verkalleen pohdintoja kirjallisuudesta, elokuvasta ja tutkimustyöstä kaiken tämän keskellä. Sivujuonina mukana välähtelee väkisinkin kirjoittajan muukin elämä – tutkimuksen takana voi sellaistakin joskus olla.

Miksi sitten sivullisena, jos tahtoo kuitenkin olla asioiden ytimessä? Teoksen yleisöhän voi olla yhtäältä sivullisena, mutta toisaalta erittäin keskeinen tekijä teoksen tulkitsijana. Toisaalta lukuisia kirjojen sivullisia on tuotu valkokankaalle: elokuva-adaptaation yleisin muoto on romaanin tarinaan pohjautuva elokuva. Tämän lisäksi kaikki muukin elokuvaan ja tekstiin liittyvä on toki osa tämän valkokankaan sivullisen mieltymyksiä.

Alku- ja kansitekstien jälkeen päästään sekä elokuvassa että romaanissa itse asiaan: tarinaan ja muuhunkin sisältöön. Niin tapahtuu seuraavaksi tässäkin blogissa. Lopputekstejä en tahdo vielä edes ajatella.

Tervetuloa.